Jhumpa Lahiri: Kaima
Summa summarum: Lahiri-arviointi-trilogiani päätös. Kaima on lahirimaista laatukirjallisuutta, mutta novelleja tavanomaisempi. Jännitettä puuttuu. Lukekaa mieluummin edelliset arviot tai Tuore maa.
Arvio: Jos lukee parhaan kirjan ekana, siitä on enää vaikea nousta. Tykkäisin Kaimasta varmaan enemmän, jos en olisi ollut Tuoreeseen maahan niin hullaantunut.
Kaima tuntuu välillä venytetyltä novellilta, josta puuttuu vähän potkua. Se kertoo yhden intialaisen ja amerikkalaistuvan perheen tarinan, päähenkilönä poika nimeltä Gogol. Tästä Gogolista pitäisi repiä nyt hillitöntä syväanalyysia ja symboliikkaa sinne ja tänne, mutta itselleni se ei oikein auennut muuna kuin identiteettikriisin vertauskuvana.
Intialaiset vanhemmat antavat pojalleen hätäpäissään venäläisen klassikkokirjailijan nimen, joka leimaa hänet uudessa maassa vieläkin vieraammaksi ja poikkeavammaksi. Edes nimen vaihtaminen ei auta, hän pysyy sisimmässään silti Gogolina.
Poika ei ole vieras vain omassa maassaan, vaan myös omassa identiteetissään.
Noin. Olipas hienoa, sen syvällisempää en tästä varmaan saakaan kehiteltyä. Lahirin kerronta kulkee hyvin, perheen tragedioihin ja henkilöihin samastuu, mutta joku suuri oivallus jää puuttumaan. Novelleissa Lahiri on tarkempi, yllätyksellisempi ja jopa julmempi - onkohan aihe tällä kertaa kirjailijaa liian lähellä?
Kaima saattaa olla Lahirille itselleen se kirja, joka siirtolaisuudesta on ollut pakko kirjoittaa. Maahanmuuttaja-perheen kuvauksena kirja on varmasti tärkeä ja merkityksellinen, mutta suosittelen edelleen Tuore maa -kokoelmaa. Kirjan alkulause kiteyttää hyvin se, mitä yritän kuvata: Kaima on taitavuudestaan huolimatta jotenkin arkinen.
Kenelle: Niille, joita maahanmuutto koskettaa tavalla tai toisella tai jotka etsivät identiteettiään. Lahiri-fanien kuuluu tietysti lukea tämäkin.
Alkulause: "Hiostavana elokuun iltana, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa, Ashima Ganguli seisoo erään asunnon keittiössä Central Squaren varrella ja kokoaa kulhoon riisimuroja, Planters-suolapähkinöitä ja silputtua punasipulia."
Jälkimaku: Hyvä lukuromaani. Aavistuksen yllätyksetön, mutta notkea ja mausteinen. Tuoksussa aistittavissa pannulla käräytettyä curryä.
Starat: 3,5 vai 4-? Menköön nyt sitten neloseen, jos Lahiri saa vielä vaikka Nobelin.
Arvio: Jos lukee parhaan kirjan ekana, siitä on enää vaikea nousta. Tykkäisin Kaimasta varmaan enemmän, jos en olisi ollut Tuoreeseen maahan niin hullaantunut.
Kaima tuntuu välillä venytetyltä novellilta, josta puuttuu vähän potkua. Se kertoo yhden intialaisen ja amerikkalaistuvan perheen tarinan, päähenkilönä poika nimeltä Gogol. Tästä Gogolista pitäisi repiä nyt hillitöntä syväanalyysia ja symboliikkaa sinne ja tänne, mutta itselleni se ei oikein auennut muuna kuin identiteettikriisin vertauskuvana.
Intialaiset vanhemmat antavat pojalleen hätäpäissään venäläisen klassikkokirjailijan nimen, joka leimaa hänet uudessa maassa vieläkin vieraammaksi ja poikkeavammaksi. Edes nimen vaihtaminen ei auta, hän pysyy sisimmässään silti Gogolina.
Poika ei ole vieras vain omassa maassaan, vaan myös omassa identiteetissään.
Noin. Olipas hienoa, sen syvällisempää en tästä varmaan saakaan kehiteltyä. Lahirin kerronta kulkee hyvin, perheen tragedioihin ja henkilöihin samastuu, mutta joku suuri oivallus jää puuttumaan. Novelleissa Lahiri on tarkempi, yllätyksellisempi ja jopa julmempi - onkohan aihe tällä kertaa kirjailijaa liian lähellä?
Kaima saattaa olla Lahirille itselleen se kirja, joka siirtolaisuudesta on ollut pakko kirjoittaa. Maahanmuuttaja-perheen kuvauksena kirja on varmasti tärkeä ja merkityksellinen, mutta suosittelen edelleen Tuore maa -kokoelmaa. Kirjan alkulause kiteyttää hyvin se, mitä yritän kuvata: Kaima on taitavuudestaan huolimatta jotenkin arkinen.
Kenelle: Niille, joita maahanmuutto koskettaa tavalla tai toisella tai jotka etsivät identiteettiään. Lahiri-fanien kuuluu tietysti lukea tämäkin.
Alkulause: "Hiostavana elokuun iltana, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa, Ashima Ganguli seisoo erään asunnon keittiössä Central Squaren varrella ja kokoaa kulhoon riisimuroja, Planters-suolapähkinöitä ja silputtua punasipulia."
Jälkimaku: Hyvä lukuromaani. Aavistuksen yllätyksetön, mutta notkea ja mausteinen. Tuoksussa aistittavissa pannulla käräytettyä curryä.
Starat: 3,5 vai 4-? Menköön nyt sitten neloseen, jos Lahiri saa vielä vaikka Nobelin.
Kommentit
Nyt just toi luku ei olisi ihan ekana tullut itselleni mieleen, mutten yhtään epäile, etteikö olisi tullut Lahirille. Kiinnostava lisäpointti! Mä taas olen lukenut Gogolini, mutten täysin ymmärtänyt, miksi juuri Gogol? Olisi pitänyt varmaan lukea Gogolin Päällystakki uudelleen, kun nimenomaan siihen kirjassa viitataan.. Tai sitten Lahiri vaan itse tykkää Gogolista ja keksi sen siitä, kuka noista kirjailijoista tietää. ;)
Itselleni kirjassa oli tärkeää juuri tämä identiteettikysymys, eli millaista on elää kahta ihan eri todellisuutta, perheensä ja ympäröivän maailman.
Mutta olen toki samaa miletä kritiikistäsikin, eli tiettyä terävyyttä tuosta puuttui, mutta toisaalta kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa.
löysin tässä äskettäin sen "tämä siunattu koti" englanniksi ja odotan kovasti että pääsen maistelemaan Lahiria myös alkuperäiskielellä.
Nyt pitää sitten kaivaa ne Gogolit kirjastossa. Tämän takia mun kirjoituspöydän kirjakasa siis ei näytä koskaan matalenevan, vaikka kirjat vaihtuvatkin! :)
H: Gogol on kyllä kingi. Suosittelen!