Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Summa summarum: Pääsen hehkuttamaan heti tammikuussa! Jhumpa Lahiri on HOT. Kaikki puhuvat Lahirista - paitsi minä, joka heräsin vasta saatuani Tuore maa -novellikokoelman joululahjaksi. Missä Lahiri on piileskellyt koko elämäni?? Bengalilais-amerikkalaisen ja Pulitzer-palkitun naiskirjailijan ihana novellikokoelma viihdyttää, surettaa, yllättää, mietityttää ja saa haluamaan lisää. Kuin Alice Munro, mutta vahvasti etnisellä twistillä. Lukekaa!

Arvio: Öö, jäiköhän vielä jotain sanottavaa? Ehkä se, että mielestäni nimi- ja aloitusnovelli Tuore maa oli kokoelman heikoin. Kumma juttu. Ja silti sekin oli hyvä.

Lahiri kertoo Intian Amerikkaan muuttaneesta älymystöstä ja etenkin heidän lapsistaan. Nämä seuraavan sukupolven kasvatit tuppaavat olemaan hienoja kirjailijoita: he pystyvät kuvaamaan uuden maan vierautta omasta kulttuuristaan käsin ja luomaan siksi osuvia ja teräviä ristiriitoja. Siitä syystä pidän Lahiria esim. Paul Austeria tai Siri Hustvedtia kiinnostavampana: he ovat loistavia kirjailijoita, mutta amerikkalaisen perusälymystön kuvaus alkaa olla jo vähän ikävystyttävää.

Toisin sanoen Lahiri kirjoittaa kuin keskivertoa parempi amerikkalainen kirjailija, mutta tarinoissa on hätkähdyttävää vierautta. Se tekee niistä peruslähiöjenkin tarinaa kiinnostavampia - sori nyt vaan. Vanhemmat fiksailevat järjestettyjä avioliittoja ja paheksuvat amerikkalaisia tyttö- ja poikaystäviä. Vaikka suku puristaa uudessa maassa, siitä irrottautuminenkaan ei tuo onnea. Aikamme suuri sairaus, vieraantuneisuus vaivaa ihmisiä Padasjoelta Bengaliin.

Pääasiassa liikutaan 30- ja 40-vuotiaiden ihmissuhdehässäköissä ja voi olla, että novellit kolahtavat siitäkin syystä. Vaikkei oman sukupolven elämä tunnu aina ihan kosherilta, niin ainakaan vanhemmat eivät ole fiksaamassa meitä naikkariin (vai pitäisikö niiden? Sekö tässä nykymaailmassa mättää?). ;) Silti monet muut tunteet ja tilanteet ovat täysin universaaleja ja samastuttavia.

Hyvä kirja on tällainen: riittävän vieras ja tuttu yhtä aikaa. Tuore maa on tuore, mutta silti lähellä.

Kenelle: Niille, jotka kaipaavat hyvää kerrontaa ja pientä eksotiikkaa. Älä vierasta novellimuotoa, nämä ovat pienoisromaaneja kaikki.

Paras alkulause: "Aina silloin tällöin Sangille soitti joku mies ja pyysi häntä vaimokseen."

Jälkimaku: Tuore, virkistynyt, raikas. Silti aavistuksen alakuloinen.

Starat: 5. Klassikko.