Laura Honkasalo: Eropaperit
Summa summarum: Siis kääk. Olen pulassa Eropapereiden kanssa. En ole avioerolapsi ja tuntuu, että oma kokemus toisi aiheeseen lisää perspektiiviä. Otetaan siis kirja kirjana. Jos olet traumaantunut avioerolapsi, lue tämä - voi helpottaa. Jos olet eroamassa tai podet syyllisyyttä erosta, lue tämä - helpottaa, jos et toimi näin. Itseäni vaivasi sekin, että Honkasalo on kertonut omista lapsuuden avioerotraumoistaan lehdissä; tuli väkisin mieleen, että kirja on kostotarina. Ainakaan hänen isänään en olisi kovin iloinen.
Arvio: Plussat: hyvä kirja äideistä, tyttäristä, sukupolvista ja tärkeästä ilmiöstä nimeltä avioero. Miinukset: yhden asian kirja, joka haksahtaa välillä tyttökirjamaisen naiiviuden puolelle.
Alku on mainiota ajankuvausta ja nostalgiaa - Honkasalo on kunnostautunut 60- ja 70-lukujen kuvaajana ja pidän siitä, että kerronta on tarkkaa ja aitoa. Henkilöt elävät, heille rakennetaan taustaa ja tarinaa huolellisesti. Aikatasojen vaihtelut tuntuvat välillä rasitteelta, toisaalta tulevaisuuteen kurkistelu tuo syvyyttä historiaan.
Romaanissa on satumaailman koko kirjo: hyvä kuningatar, paha äitipuoli ja noita-akka, pieni prinsessa ja haltiattariakin löytyy. Prinssit ovat vähän hakoteillä, noitien lumoamia. Niin aina. ;)
Päähenkilöitä ovat ensin äiti ja anoppi, miehen ja naisen rakkaustarina. Kun avioliiton rikkoo paha äitipuoli, juoni siirtyy tyttäreen ja kammottavaan eroon. Lapset parhaana aseena tietenkin oikeudenkäyntejä myöten.
Narsisteista paljon puhutaan ja tässä on nyt yksi tapaus. Tulee väistämättä karmea kiukku ja epäusko: nykyavioerot tuntuvat lehdissä niin tasa-arvoisilta ja lapsen etua ajavilta, ettei haluaisi uskoa tällaistakin olevan. Mutta pakko uskoa, onhan näitä. Teos jakautuu silti ajoittain liian yksioikoiseen hyvä-paha-akseliin ja muuttuu siksi lievästi epäuskottavaksi.
Mutta mitäpä sitä selittelemään - kirja on silti hyvä ja vaikuttava. Oman surullisen lisänsä tuo vielä sairaalaan hylätty isoäiti, joka käytti elämänsä lastensa hyväksi, turhaan.
Sadusta poiketen paha ei kuitenkaan saa palkkaansa. Tämäkin jättää lukijalle vähän epätyydyttävän olon: miten sille noidalle sitten lopulta kävi? Sanoma tuntuu olevan, että life is shit and then you die. Sen pituinen se.
Kenelle: Jos pidät Honkasalon muista kirjoista, lue tämä. Melko nopealukuinen ja mukaansatempaava.
Alkulause: "Tämä on koti."
Jälkimaku: Jos tällä saadaan yksikin ero inhimillisemmäksi, hyvä niin.
Starat: 4-. Aihe nostaa teoksen kolme puolesta neljä miikkaan. Honkasalon romaani "Sinun lapsesi eivät ole sinun" oli parempi.
Kommentit
Anonyymi: Kenelle-suositus jäi multa rasittavan avoimeksi. Kuvastaa omaa hämminkiä. ;) Mutta jos et ole lukenut Honkasaloa, niin lukisin sinuna ennemmin Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanin paitsi, jos eroteema kiinnostaa erityisesti.
Mihinköhän muuhun Honkasaloa voisi verrata - Parnassossa tätä verrataan näemmä Anja Kaurasen Ihon aikaan, mikä on mielestäni ihan osuva vertaus varsinkin isoäidin tarinan osalta. Honkasalo on mun mielestä kuitenkin lukemisen arvoinen kirjailija kaikille 70-luvun lapsille, selkeä sukupolvikirjailija. ;)
Parnassossa on näemmä muuten paljon puhuttu Fagerholmin Säihkenäyttämö arvioitavana myös, www.parnasso.fi/kritiikit
Inahtaja ihmettelee, että onko tällaista tosiaan, kun nykyavioerot ovat lehdissä tasa-arvoisia yms. Sallin epäillä, että tässä olevan erittäin suuri ero todellisuuden ja lehtien antaman kuvan kanssa. Eikä pahinta aina välttämättä edes ole ko. kirjassa kuvattu "taistellaan oikeudessa ja paha äitipuoli on karmea kaiken tuhoava noita-akka", vaikeampaa voi jopa olla se siltä väliltä oleva, kovin harmaa kaikkeus, missä kaikki ovat sekä pahoja, että hyviä, välillä menee hyvin ja välillä huonosti, ja siksi juuri lapselle niin kovin hämmentävää, satuttavaa ja vaikeaa käsitellä.
Ja vaikka/jos/kun lehdissä kerrotaankin tasa-arvoisista, lasten etuja ajavista avioeroista, niin tästä kaikesta huolimatta ei voi tietää miten ero kuhunkin kasvuiässä olevaan ihmiseen vaikuttaa. Traumatisoitua voi ihan yhtä lailla omaan kotiin kasvamaan jäänyt lapsi, jonka molemmat vanhemmat hoitavat häntä vuoroviikoin samassa kodissa itse asuntoa vaihdellen ja jakavat kustannukset tasan - omat vanhemmat eivät silti ole yhdessä, juhlapyhistä tulee aivan varmasti joskus stressiä, uusia kumppaneita pyörii kuvioissa - se on kovin vaikeaa vaikka olisi sieltä "helpoimmasta" päästä.
En itse ehkä haluaisi edes lukea ko. kirjaa, en kaipaa retostelua pahoilla äitipuolilla ja musta-valkoinen asetelmaa, oma todellisuuteni oli sieltä harmaasta, kovin sekavasta päästä, jossa on ihan yhtä vähän vastauksia mihinkään. Vieläkään.
Kirjailijathan eivät siis aina kirjoita parhaita kirjoja itseään lähimpänä olevista aiheista, joskus jopa päinvastoin, mutta tämä on tietysti Honkasalon antamien haastattelujen aiheuttamaa spekulointia.
Joka tapauksessa musta on hienoa, että tämä kirja on tehty, koska on nostanut tärkeän aiheen ja lapsinäkökulman puheenaiheeksi.
Mutta tosiaan täytyy kyllä varoittaa siitä, että ei voi suositella niille, jotka eivät halua muistella tai kaivella omien vanhempiensa eroa, ei ole mikään helppo kirja sinänsä. Toisaalta niitä harmaan sävyjä löytyy kyllä ns. ydinperheistäkin - erohan ei ole aina se pahin vaihtoehto lapsen kannalta.
Mutta pisti tämä miettimään. Sehän on aina plussaa. ;)
Mielestäni kirjassa tavoitettiin upealla tavalla lapsen kokemus suvusta, suvun ongelmista, avioerosta, ihmisistä, aikuisista, lapsista. Siinä tavoitettiin se sellainen sanattomuus ja ymmärtämättömyys joka näiden asioiden ympärillä monesti velloo lapsen näkökulmasta.
Suvun ja ihmissuhteiden ja vanhempien ongelmat voivat tuntua lapsena täysin epäkonkreettisilta, asian ympärillä pyörii vain suunnaton hämmennys, ahdistus ja pelko. Se tuntuu normaalilta, koska ei tiedä muusta, mutta aistii, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Se surullisuus ja onnellisuuden puute voi olla käsinkosketeltavaa.
Juuri tämän oma kokemusmaailmani avioerosta ja suvusta Honkasalo onnistui tavoittamaan. Siksi tuntuikin hyvältä, että Raisan ja Joken motiivit jäivät vähän hämäriksi. Ne ei vaikeassa suvussa ja vanhempien avioliitossa välttämättä avaudu koskaan lapselle täysin. Aikuisena voi ymmärtää paremmin, mutta koskaan ei voi käsittää ympäröivien aikuisten toimintaa, historiaa, perheen ja suvun kulttuuria. Ei voi ymmärtää, koska ihmiset on liian paljon ja lähellä itseä ja omia juuria. Aina sitä ei haluakaan ymmärtää tai ei pysty, koska tietoon liittyy niin paljon surua ja vihaakin. Jää sanattomuutta ja toivoa ja uskoa siihen, että itse onnistuu kääntämään kelkan eri suuntaan.
Juuri tämä huokui Honkasalon kirjasta. Lukukokemus oli raskas, liian lähellä itseä ja ajatuksia herättävä. Mutta kirjanhan pitää vaikuttaa. Jollain tavalla se oli terapeuttinenkin - ymmärsin että muutkin ovat eläneet lähellä tulehtuneita ihmissuhteita.
Lapsen näkökulma on muuten aina haastava juttu. Pitää blogata siitäkin joskus, yksi onnistuneimpia esimerkkejä on mielestäni Seitsemännen portaan enkeli. Huh. Mikä lapsenomainen optimismi saatu tuotua kaikkeen siihen irlantilaiseen kurjuuteen!
Vähän hassusti ainoa Honkasalo-kokemukseni on varmaankin hänen kepein romaaninsa Tyttökerho, jonka luin eräänä kesänä Uunisaaressa. Ihan kiva kirja, samaa sukupolvea kun ollaan, muttei mitenkään syvällinen. Siis - hyvä biitsikirja. :)
Vastikään eronnut ystäväni kommentoi, että kirja oli todellakin tarinoita tosielämästä. Eli ei niin kaukaista nykypäivänäkään.
Joken motiivit jäivät todellakin epäselviksi, mutta eihän elämässä motiivit välttämättä aina selviä, vaikka niitä vatvoisi ja miettisi vuosia. Sekin oli minusta tyylikeino, Saralle asia ei koskaan selvinnyt, eikä varmasti monelle muullekaan avioerolapselle. Sara kuitenkin oppi elämään asian kanssa, ja se jos mikä antaa toivoa.
Löysin vasta blogiisi, kun hain artikkeleita tästä kirjasta. Täytyy tutustua enemmän ja jäädä seuraamaan!
Jokkehan halusi selvästi alun alkaenkin irroittautua äitinsä otteesta. Naida metsän keskellä kasvaneen köyhän tytön eikä "omasta luokastaan" Kuitenkin kävi niin että tämä tyttö olikin onnellisempi Joken kasvamassa maailmassa ja sopi sinne melkein paremmin kuin Jokke itse. Avioliitton tuli arki, jota hemmoteltu poika ei kestänytkään.
Kuvioihin astui kaunis ja ennenkaikkea erilainen Raisa, ja koska Jokke oli tottunut saamaan haluamansa ja Raisa oli taitava puhumaan ja uskottelemaan että Jokke oli itseasissa uhri, tokihan mies siihen halusi itsekkin uskoa, kuka haluaa kuulla olevansa itsekäs kusipää?
Ehkä Raisa itsekkin kuvitteli olevansa uhri, narsisti jonka mielestä kaikki mitä ei tehty häntä miellyttääkseen tehtiin vain ja ainostaan satuttaakseen häntä.
Tarina ei kerro heräsikö Jokke lopulta tajuamaan mitä on tullut tehtyä, mutta siinä vaiheessa oli varmasti helpompaa yrittää saada itsensä uskomaan Raisan puheita, muutenhan hän olisi joutunut katsomaan peiliin nähdäkseen hirviön joka hän ei varmastikkaan halunnut olla.
Voiko avioero olla lapselle pehmeä ja kivuton? En ole erolapsi, mutta voin vain kuvitella miltä tuntuu se kun maailma revitään kahtia. Lapsi jotuu väkisinkin pohtimaan kummasta vanhemmasta tykkää enemmän, vaikka vanhemmat saisivatkin asiat hoidettua sovussa. Eri kodeissa on väistämättä vähän erilaiset säännöt ja usein kuvioihin tulee vielä äiti ja isä puolia, ja vaikka he olisivat ihania niin varmasti lapsi pohtii sitäkin pettääkö hän omaa biovanhempaansa kiintymällä äiti- tai isäpuoleen.
Itse muistan kun pienenä lapsena kömmin painajaisia nähneenä äidin ja isän sänkyyn että luuleko toinen etten tykkää siitä yhtä paljon kuin toisesta jos menen vain toisen kainaloon. Voin vain kuvitella sen mitä maailmassani olisi tapahtunut jos vanhempani olisivat eronneet.
Pidin kirjasta. Ainoa mikä häiritsi että loppu oli minusta jotenkin hätäinen, sitä ennen oli kerrottu tarkasti tapahtumien kulku mutta loppu meni jotenkin pikakelauksella. Saran syömishäiriöön viitattiin aikaisemmin monta kertaa mutta lopulta se sivuutettiin muutamalla lauseella. Samoin jäi epäselväksi johtuiko Joken ja Saran lopullinen välirikko siitä ettei Jokke tullut sairaalaan häntä katsomaan vai kasvoiko Sara aikuiseksi ja tajusi ettei hänen tarvitse kestää moista kohtelua.
tulipa pitkä pohdinto =D