Laura Honkasalo: Eropaperit


Summa summarum: Siis kääk. Olen pulassa Eropapereiden kanssa. En ole avioerolapsi ja tuntuu, että oma kokemus toisi aiheeseen lisää perspektiiviä. Otetaan siis kirja kirjana. Jos olet traumaantunut avioerolapsi, lue tämä - voi helpottaa. Jos olet eroamassa tai podet syyllisyyttä erosta, lue tämä - helpottaa, jos et toimi näin. Itseäni vaivasi sekin, että Honkasalo on kertonut omista lapsuuden avioerotraumoistaan lehdissä; tuli väkisin mieleen, että kirja on kostotarina. Ainakaan hänen isänään en olisi kovin iloinen.

Arvio: Plussat: hyvä kirja äideistä, tyttäristä, sukupolvista ja tärkeästä ilmiöstä nimeltä avioero. Miinukset: yhden asian kirja, joka haksahtaa välillä tyttökirjamaisen naiiviuden puolelle.

Alku on mainiota ajankuvausta ja nostalgiaa - Honkasalo on kunnostautunut 60- ja 70-lukujen kuvaajana ja pidän siitä, että kerronta on tarkkaa ja aitoa. Henkilöt elävät, heille rakennetaan taustaa ja tarinaa huolellisesti. Aikatasojen vaihtelut tuntuvat välillä rasitteelta, toisaalta tulevaisuuteen kurkistelu tuo syvyyttä historiaan.

Romaanissa on satumaailman koko kirjo: hyvä kuningatar, paha äitipuoli ja noita-akka, pieni prinsessa ja haltiattariakin löytyy. Prinssit ovat vähän hakoteillä, noitien lumoamia. Niin aina. ;)

Päähenkilöitä ovat ensin äiti ja anoppi, miehen ja naisen rakkaustarina. Kun avioliiton rikkoo paha äitipuoli, juoni siirtyy tyttäreen ja kammottavaan eroon. Lapset parhaana aseena tietenkin oikeudenkäyntejä myöten.

Narsisteista paljon puhutaan ja tässä on nyt yksi tapaus. Tulee väistämättä karmea kiukku ja epäusko: nykyavioerot tuntuvat lehdissä niin tasa-arvoisilta ja lapsen etua ajavilta, ettei haluaisi uskoa tällaistakin olevan. Mutta pakko uskoa, onhan näitä. Teos jakautuu silti ajoittain liian yksioikoiseen hyvä-paha-akseliin ja muuttuu siksi lievästi epäuskottavaksi.

Mutta mitäpä sitä selittelemään - kirja on silti hyvä ja vaikuttava. Oman surullisen lisänsä tuo vielä sairaalaan hylätty isoäiti, joka käytti elämänsä lastensa hyväksi, turhaan.

Sadusta poiketen paha ei kuitenkaan saa palkkaansa. Tämäkin jättää lukijalle vähän epätyydyttävän olon: miten sille noidalle sitten lopulta kävi? Sanoma tuntuu olevan, että life is shit and then you die. Sen pituinen se.

Kenelle: Jos pidät Honkasalon muista kirjoista, lue tämä. Melko nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Alkulause: "Tämä on koti."

Jälkimaku: Jos tällä saadaan yksikin ero inhimillisemmäksi, hyvä niin.

Starat: 4-. Aihe nostaa teoksen kolme puolesta neljä miikkaan. Honkasalon romaani "Sinun lapsesi eivät ole sinun" oli parempi.

Kommentit

Minäkään en ole avioerolapsi, ja ajattelen Eropapereista aika tavalla samoin kuin sinä. Odotin koko ajan jotain, joka olisi auttanut ymmärtämään, miksi isä ja äitipuoli käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät, mutta sitä ei koskaan tullut. Ihan kuin kirja olisi kokonaan lapsen (siis ei-aikuisen) kirjoittama, vaikka näkökulmat vaihtelivat. Satuvertauksesi on tosi osuva!
Anonyymi sanoi…
"Kenelle: Jos pidät Honkasalon muista kirjoista, lue tämä." Entä jos ei ole lukenut yhtäkään, mistä muusta olis voinu tykätä...?
Ina sanoi…
Kiva kuulla Mari, että en ole yksin hämmennykseni kanssa! ;) Jäin samoin miettimään tätä lapsenomaisuutta - se on ehkä tarkoituksellinen tyylikeino, mutta ontuu välillä. Katharsis jää puuttumaan, eikä sitä elämässä aina tulekaan, mutta lukija tarvitsisi jotain enemmän: se, että paha nainen noitui miehen ei ihan riittänyt mulle, mutta moni voi olla eri mieltä.

Anonyymi: Kenelle-suositus jäi multa rasittavan avoimeksi. Kuvastaa omaa hämminkiä. ;) Mutta jos et ole lukenut Honkasaloa, niin lukisin sinuna ennemmin Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanin paitsi, jos eroteema kiinnostaa erityisesti.

Mihinköhän muuhun Honkasaloa voisi verrata - Parnassossa tätä verrataan näemmä Anja Kaurasen Ihon aikaan, mikä on mielestäni ihan osuva vertaus varsinkin isoäidin tarinan osalta. Honkasalo on mun mielestä kuitenkin lukemisen arvoinen kirjailija kaikille 70-luvun lapsille, selkeä sukupolvikirjailija. ;)

Parnassossa on näemmä muuten paljon puhuttu Fagerholmin Säihkenäyttämö arvioitavana myös, www.parnasso.fi/kritiikit
Unknown sanoi…
Eipä taida Eropaperit olla mun kirja. Jäisin siitä varmaan samalla tavalla pihalla. Luin aikoinaan Sinun lapsesi eivät ole sinun - minusta se oli ihan koossapysyvä tarina, ja tarkkaa ajankuvaa, mutta oudon vähäkalorinen kevytkirja kumminkin (taisin lukea lentokoneessa, minne kyllä sopi). Jotenkin liikaa vaikutteita jostain Demi-lehdestä.
Anonyymi sanoi…
Avioerolapsen kommentti kirjaa lukematta: vanhempien avioero on usein vielä aikuisenakin sellainen asia, että sitä käsittelee lapsen tavoin. Lapsena ei voi ymmärtää miksi tapahtuu niin kuin tapahtuu, yrittää vain parhaansa mukaan selvitä ja vie traumoja kuka millekin aikuiselämän osa-alueelle, kun taas aikuisena ei ehkä edes halua tietää, ei halua tai pysty analyyttisesti käsittelemään omia vanhempiaan ja heidän psyykeään, eron syitä ja seurauksia - sieltähän voisi paljastua jotain vielä vaikeampaa, satuttavampaa kuin mitä jo on tiedossa - tai sitten ei paljastuisi mitään, lisää kysymyksiä vain. Ei välttämättä moni "ehjänkään" perheen "aikuinen-lapsi" haluaisi tai pystyisi käsittelemään vanhempiensa suhdetta syvältä ja tutkien - puhumattakan "avioero-aikuisista-lapsista", jolloin todennäköisyys on, että alta voi paljastua vielä kipeämpiä, rumempia, asioita.

Inahtaja ihmettelee, että onko tällaista tosiaan, kun nykyavioerot ovat lehdissä tasa-arvoisia yms. Sallin epäillä, että tässä olevan erittäin suuri ero todellisuuden ja lehtien antaman kuvan kanssa. Eikä pahinta aina välttämättä edes ole ko. kirjassa kuvattu "taistellaan oikeudessa ja paha äitipuoli on karmea kaiken tuhoava noita-akka", vaikeampaa voi jopa olla se siltä väliltä oleva, kovin harmaa kaikkeus, missä kaikki ovat sekä pahoja, että hyviä, välillä menee hyvin ja välillä huonosti, ja siksi juuri lapselle niin kovin hämmentävää, satuttavaa ja vaikeaa käsitellä.

Ja vaikka/jos/kun lehdissä kerrotaankin tasa-arvoisista, lasten etuja ajavista avioeroista, niin tästä kaikesta huolimatta ei voi tietää miten ero kuhunkin kasvuiässä olevaan ihmiseen vaikuttaa. Traumatisoitua voi ihan yhtä lailla omaan kotiin kasvamaan jäänyt lapsi, jonka molemmat vanhemmat hoitavat häntä vuoroviikoin samassa kodissa itse asuntoa vaihdellen ja jakavat kustannukset tasan - omat vanhemmat eivät silti ole yhdessä, juhlapyhistä tulee aivan varmasti joskus stressiä, uusia kumppaneita pyörii kuvioissa - se on kovin vaikeaa vaikka olisi sieltä "helpoimmasta" päästä.

En itse ehkä haluaisi edes lukea ko. kirjaa, en kaipaa retostelua pahoilla äitipuolilla ja musta-valkoinen asetelmaa, oma todellisuuteni oli sieltä harmaasta, kovin sekavasta päästä, jossa on ihan yhtä vähän vastauksia mihinkään. Vieläkään.
Ina sanoi…
Erinomainen luotaus niihin ajatuksiin, joita mullakin tästä heräsi. Nimenomaan tuntui siltä, että onkohan aihe Honkasalolle vähän liian lähellä ja siitä syntyi ajoittainen naiivius ja keskenjääneet ratkaisut ja henkilöt?

Kirjailijathan eivät siis aina kirjoita parhaita kirjoja itseään lähimpänä olevista aiheista, joskus jopa päinvastoin, mutta tämä on tietysti Honkasalon antamien haastattelujen aiheuttamaa spekulointia.

Joka tapauksessa musta on hienoa, että tämä kirja on tehty, koska on nostanut tärkeän aiheen ja lapsinäkökulman puheenaiheeksi.

Mutta tosiaan täytyy kyllä varoittaa siitä, että ei voi suositella niille, jotka eivät halua muistella tai kaivella omien vanhempiensa eroa, ei ole mikään helppo kirja sinänsä. Toisaalta niitä harmaan sävyjä löytyy kyllä ns. ydinperheistäkin - erohan ei ole aina se pahin vaihtoehto lapsen kannalta.

Mutta pisti tämä miettimään. Sehän on aina plussaa. ;)
Anonyymi sanoi…
Eropaperit on yllättävän läheistä sukua Honkasalon esikoiskirjalle Metsästä tuli syöjätär. Lukekaapa vertailun vuoksi! Tähän oli lisätty muutama taso, mutta periaatteessa sama tarina. Ytimenä lapsi ja kauhea äitipuoli.
Ina sanoi…
Kiinnostava tieto, en ole koskaan vilkaissutkaan esikoista! Eli paluu samaan aiheeseen kiertotietä.
Anonyymi sanoi…
Pakko kommentoida näin avioerolapsena.

Mielestäni kirjassa tavoitettiin upealla tavalla lapsen kokemus suvusta, suvun ongelmista, avioerosta, ihmisistä, aikuisista, lapsista. Siinä tavoitettiin se sellainen sanattomuus ja ymmärtämättömyys joka näiden asioiden ympärillä monesti velloo lapsen näkökulmasta.

Suvun ja ihmissuhteiden ja vanhempien ongelmat voivat tuntua lapsena täysin epäkonkreettisilta, asian ympärillä pyörii vain suunnaton hämmennys, ahdistus ja pelko. Se tuntuu normaalilta, koska ei tiedä muusta, mutta aistii, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Se surullisuus ja onnellisuuden puute voi olla käsinkosketeltavaa.

Juuri tämän oma kokemusmaailmani avioerosta ja suvusta Honkasalo onnistui tavoittamaan. Siksi tuntuikin hyvältä, että Raisan ja Joken motiivit jäivät vähän hämäriksi. Ne ei vaikeassa suvussa ja vanhempien avioliitossa välttämättä avaudu koskaan lapselle täysin. Aikuisena voi ymmärtää paremmin, mutta koskaan ei voi käsittää ympäröivien aikuisten toimintaa, historiaa, perheen ja suvun kulttuuria. Ei voi ymmärtää, koska ihmiset on liian paljon ja lähellä itseä ja omia juuria. Aina sitä ei haluakaan ymmärtää tai ei pysty, koska tietoon liittyy niin paljon surua ja vihaakin. Jää sanattomuutta ja toivoa ja uskoa siihen, että itse onnistuu kääntämään kelkan eri suuntaan.

Juuri tämä huokui Honkasalon kirjasta. Lukukokemus oli raskas, liian lähellä itseä ja ajatuksia herättävä. Mutta kirjanhan pitää vaikuttaa. Jollain tavalla se oli terapeuttinenkin - ymmärsin että muutkin ovat eläneet lähellä tulehtuneita ihmissuhteita.
Ina sanoi…
Kiitos, tämä oli hyvä ja kaipaamani näkökulma siihen, miltä kirja saattaa avioerolapsesta tuntua (riippuen avioerosta, lapsesta jne jne) - eli raskasta, mutta myös terapeuttista luettavaa. Päädymme siis siihen, että kirjaa ajoittain vaivaava naiivius, avonaisuus ja ylitunteellisuus ovat Honkasalon tarkoituksellisia tyylikeinoja lapsen näkökulman korostamiseksi. ;) Ja siitä sitten joko pitää, tai ei pidä.

Lapsen näkökulma on muuten aina haastava juttu. Pitää blogata siitäkin joskus, yksi onnistuneimpia esimerkkejä on mielestäni Seitsemännen portaan enkeli. Huh. Mikä lapsenomainen optimismi saatu tuotua kaikkeen siihen irlantilaiseen kurjuuteen!
Karoliina sanoi…
Tämä kirja kiinnostaa jonkin verran, vaikka selvästi siinä on heikkoutensa. Olen itse kokenut vanhempien avioeron vasta aikuisena, mutta on se ihan kauheaa silloinkin. Nyt muutamia vuosia myöhemmin asian kanssa on vihdoin sinut.

Vähän hassusti ainoa Honkasalo-kokemukseni on varmaankin hänen kepein romaaninsa Tyttökerho, jonka luin eräänä kesänä Uunisaaressa. Ihan kiva kirja, samaa sukupolvea kun ollaan, muttei mitenkään syvällinen. Siis - hyvä biitsikirja. :)
Riikka sanoi…
En ole avioerolapsi, mutta minusta kirja oli hyvä. Saran pahan olon kuvaus oli niin käsinkosketeltavaa, että itkin niitä lukiessa. Mietin myös, oliko niitä tarpeen toistaa, mutta uskon, että toisto oli tarkoituksellista, Sara koki kaikki ne tunteet uudelleen ja uudelleen, miksei sitten lukijakin.

Vastikään eronnut ystäväni kommentoi, että kirja oli todellakin tarinoita tosielämästä. Eli ei niin kaukaista nykypäivänäkään.

Joken motiivit jäivät todellakin epäselviksi, mutta eihän elämässä motiivit välttämättä aina selviä, vaikka niitä vatvoisi ja miettisi vuosia. Sekin oli minusta tyylikeino, Saralle asia ei koskaan selvinnyt, eikä varmasti monelle muullekaan avioerolapselle. Sara kuitenkin oppi elämään asian kanssa, ja se jos mikä antaa toivoa.

Löysin vasta blogiisi, kun hain artikkeleita tästä kirjasta. Täytyy tutustua enemmän ja jäädä seuraamaan!
Ina sanoi…
Tervetuloa Riikka! :) Aion lukea Honkasaloa jatkossakin, tykkään hänen sujuvasta keveydestään vaikeissakin aiheissa ja siitä, että nosti tämän avioeroteeman reippaasti ja omakohtaisesti esiin.
Nefe sanoi…
Harvoinhan oikeassa elämässä löytyy ratkaisuja ja avaimia toisen ihmisen käytökseen.
Jokkehan halusi selvästi alun alkaenkin irroittautua äitinsä otteesta. Naida metsän keskellä kasvaneen köyhän tytön eikä "omasta luokastaan" Kuitenkin kävi niin että tämä tyttö olikin onnellisempi Joken kasvamassa maailmassa ja sopi sinne melkein paremmin kuin Jokke itse. Avioliitton tuli arki, jota hemmoteltu poika ei kestänytkään.
Kuvioihin astui kaunis ja ennenkaikkea erilainen Raisa, ja koska Jokke oli tottunut saamaan haluamansa ja Raisa oli taitava puhumaan ja uskottelemaan että Jokke oli itseasissa uhri, tokihan mies siihen halusi itsekkin uskoa, kuka haluaa kuulla olevansa itsekäs kusipää?
Ehkä Raisa itsekkin kuvitteli olevansa uhri, narsisti jonka mielestä kaikki mitä ei tehty häntä miellyttääkseen tehtiin vain ja ainostaan satuttaakseen häntä.
Tarina ei kerro heräsikö Jokke lopulta tajuamaan mitä on tullut tehtyä, mutta siinä vaiheessa oli varmasti helpompaa yrittää saada itsensä uskomaan Raisan puheita, muutenhan hän olisi joutunut katsomaan peiliin nähdäkseen hirviön joka hän ei varmastikkaan halunnut olla.

Voiko avioero olla lapselle pehmeä ja kivuton? En ole erolapsi, mutta voin vain kuvitella miltä tuntuu se kun maailma revitään kahtia. Lapsi jotuu väkisinkin pohtimaan kummasta vanhemmasta tykkää enemmän, vaikka vanhemmat saisivatkin asiat hoidettua sovussa. Eri kodeissa on väistämättä vähän erilaiset säännöt ja usein kuvioihin tulee vielä äiti ja isä puolia, ja vaikka he olisivat ihania niin varmasti lapsi pohtii sitäkin pettääkö hän omaa biovanhempaansa kiintymällä äiti- tai isäpuoleen.
Itse muistan kun pienenä lapsena kömmin painajaisia nähneenä äidin ja isän sänkyyn että luuleko toinen etten tykkää siitä yhtä paljon kuin toisesta jos menen vain toisen kainaloon. Voin vain kuvitella sen mitä maailmassani olisi tapahtunut jos vanhempani olisivat eronneet.

Pidin kirjasta. Ainoa mikä häiritsi että loppu oli minusta jotenkin hätäinen, sitä ennen oli kerrottu tarkasti tapahtumien kulku mutta loppu meni jotenkin pikakelauksella. Saran syömishäiriöön viitattiin aikaisemmin monta kertaa mutta lopulta se sivuutettiin muutamalla lauseella. Samoin jäi epäselväksi johtuiko Joken ja Saran lopullinen välirikko siitä ettei Jokke tullut sairaalaan häntä katsomaan vai kasvoiko Sara aikuiseksi ja tajusi ettei hänen tarvitse kestää moista kohtelua.

tulipa pitkä pohdinto =D
Ina sanoi…
Olen samaa mieltä lopusta. Jos kirja ei olisi loppunut niin äkkiä, lukija olisi ehkä päässyt paremmin samalle kartalle kertojan kanssa. Itseäni jäi kiusaamaan se epäoikeudenmukaisuus, ettei Joken mietteitä koskaan avattu tai selvinnyt kunnolla tajusiko hän katua. Sekin on realistista: elämä on epäreilua ja epäoikeudenmukaista... Puhuin kirjasta tänäkin viikonloppuna, eronnut ystävä totesi, ettei uskalla kirjaa lukea. Vaikka oma ero oli siisti ja lapsia huomioiva, syyllisyys on silti eron yhteydessä joka tapauksessa suurta ja haastavaa. :-/

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita