INAhdus

Jopas jotakin: bloggaavat kirjastonhoitajat ovat pistäneet tuulemaan. Helsingin kaupunginkirjaston Eija-Liisa Kuortti on tehnyt rohkean teon ja listannut lukijoidensa kanssa Top 50 -listan kirjoista, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, tsekkaa lista tästä. Lista on ainakin aika vaihteleva ja mukana on pari kirjailijaa, joista en ole edes kuullut, hyi häpeä! (kai?) Vähän ihmettelen sitä, miksi joiltain on otettu useampia teoksia, itse kannattaisin kirja/kirjailija -linjausta. Olen lukenut näistä kirjoista vähän yli puolet, tarkkaa lukua en tiedä, koska osasta en ole varma; kuvittelen lukeneeni, mutta pitäisi selailla niitä uudelleen... Jos taas lasketaan kirjailijoita (eli olenko lukenut ko kirjailijalta jonkun teoksen) niin olen lukenut listan 46:sta kirjailijasta 31:ltä jotain. Tästä saatte vähän itsellenne benchmarkia keskivertokirjallisuustieteilijän lukeneisuudesta, lukulistaa siis ainakin riittää täälläkin päässä. ;) Lisäksi löysin kollegan kautta yhden vallan ilahduttavan a...

Tammen Keltainen kirjasto -klassikkosarja on ainakin omassa mielessäni jonkunlainen klassikkosarjojen klassikko. Angstisina teinivuosina piti kahlata niitä kotikirjastosta läpi suurella kirjahimolla - those were the days! Oli vielä aikaa ja kaikki suuret tarinat lukematta. Olen Keltaiselle kirjastolle muutenkin kiitollisuudenvelassa siitä, että merkkasivat Syvää Sivistystä hakevalle teinille ne kirjat, jotka ainakin pitää lukea; vanhempiahan ei voinut siinä asiassa kuunnella tietenkään. No kuulkaa. Keltainen kirjasto täyttää 55 vuotta ja sen kunniaksi Tammi on päättänyt pläjäyttää osan klassikoista keltaisiksi pokkareiksi! Nyt on siis mahdollisuus ostaa edullisesti (= alle kympillä) kokeilumielessä niitäkin nobelisteja tai klassikoita, joita ei ole saanut aikaiseksi tähän asti ja jos löytää hyvän syyn olla edelleen saamatta, vahinko ei ole suuren suuri. Pitäisi varmaan vastustaa periaatteesta tällaista klassikoiden halpamyyntiä ja kertakäyttöistämistä, mutten vastusta kuitenkaan. Kaikk...

Nyt ei kestä enää. On pakko Inahtaa tämän hetken kuumasta perunasta eli Ville Hännikäisen Ilman-teoksesta , joka on tuonut puutteessa olemisen ja pakkoselibaatin yleisönosastonpalstoille. Nostan hattua Hännikäiselle tämänkin tabun nostamisesta pöydälle seksi-pakkomielteisessä kulttuurissamme, mutta alan ärsyyntyä siitä seuranneista mielipidekirjoituksista tosissaan. Lyhyt briiffaus aiheesta: Hännikäinen on kirjoittanut pamfletin siitä, miten nörtit eivät saa tässä maassa naisia ja alfaurokset vievät kaikki sekä miten nuoret bileprinsessat vielä pilaavat seksihurjasteluillaan ja ylimielisyydellään nörttien lopunkin itsetunnon ja mahikset. En puutu Hännikäisen bordelli-avauksiin ollenkaan, kun en ole kirjaa lukenut, mutta muutama täysin subjektiivinen pääkaupunkiseutukeskeinen kommentti kirjan herättämään mediakeskusteluun. Ensinnäkin: suurkaupungeissa alfaurokset vievät kaiken, näin se on. Hännikäinen on tässä täysin oikeassa. Tilanne on tuttujen mukaan vielä Helsinkiäkin karumpi esim. ...

Kävin viimein katsomassa Revolutionary Road -leffan (kirjasta kirjoitin jo pariin kertaa tammikuussa) ja täytyypä analysoida jälleen tätä kirjan ja elokuvan monimutkaista suhdetta. Ensiksi: pidin. Kirjasta tietysti enemmän, mutta silti elokuvakin on ok ja ihan komeaa katsottavaa. Leffa on yllättävänkin uskollinen kirjalle ja ennen kaikkea Kate Winslet tekee aikamoisen roolin. Leonardo DiCapriokaan ei ole huono (ainakaan koko aikaa), mutta poikkeaa vähän liikaa omasta kirjan perusteella syntyneestä mielikuvastani. Tämä on yleensä se suurin ongelma. Oma pää on kuitenkin se merkittävin filminauha, jonka luomia kuvia, mielleyhtymiä ja hahmoja minkään elokuvaohjaajan on melkein mahdoton ylittää. Niin nytkin. Jotkut näyttelijät osuvat aivan nappiin, osasta tulee vähän pettymys - toltako se muka näyttää, äh, ei nyt ihan. Ai tollanen talo, onpa nuhjasta, kas, niillä on lepakkotuoli! Elokuvassa osaa toisaalta arvostaa myös hyvin tehtyä epookkia. Leonardon sijaan olisin nähnyt pääosassa mieluumm...

Koska kovin kovin monet ovat kyselleet, mitä tapahtui Riku Korhosen Lääkäriromaanille (josta kerroin ennen joulua aloittaneeni sen..) täytyy kertoa väliaikatietoa: alkuun juuttumisen jälkeen se toimii sittenkin! Myös jo aiemmin toteamani "sadan sivun sääntö" piti jälleen paikkansa: meinasin juuttua pahasti jonnekin sivun 80 tienoille, mutta kun sitkeästi tsemppasin sadan sivun yli, huomasin yhtäkkiä olevani sivulla 170! Uskokaa huviksenne: jos normipituinen romaani ei sadan sivun jälkeen vedä mukaansa, ei se tee sitä koskaan. Mutta mikä parasta, tarina toimii ja nyt se on luettava loppuun asti. Kiinnostava yhtäläisyys tuli tosin havaittua Anu Silfverbergin Kung Po-romaaniin: molemmissa tarinaa kerrotaan parisuhteen kummankin osapuolen näkökulmasta, toinen minä-muodossa ja toinen kolmannessa persoonassa. Lääkäriromaanissa on vielä mukana muitakin näkökulmia. Oma suhteeni tähän trendiin vaihtelee ihastuksesta ärtymykseen jopa saman kirjan sisällä - välillä näkökulman vaihtelu i...

Hesarissa pohdittiin eilen case Susan Ruususen vaikutusta muuhun kauno- tai tietokirjallisuuteen, jossa paljastellaan erinäisiä intiimejä asioita enemmän tai vähemmän läheisistä elävistä tai kuolleista ihmisistä. Haastattelussa oli mm. Märta Tikkanen ja Panu Rajala - jäin tästä Ruususen ja Tikkasen ottamisesta edes saman artikkelin sisälle jotenkin sanattomaksi. Mutta joo: kysymys on kai jonkun mutkan kautta sananvapaudesta. Mielestäni Ruususen kirja vaikuttaa kuitenkin olevan pikemminkin liian pitkäksi venähtänyt Seiskan jatkoartikkeli, jota ei olisi tarvinnut painaa kirjaksi asti ylipäänsä. Lisäksi Ruusunen voisi vähitellen hävitä ihan oman ja lastensa edun nimissä niin oikeuslaitoksesta kuin julkisuudestakin. Pitäisikö tästä aiheesta sanoa jotain enempää? No ei.

Pyysalosta muistui onneksi mieleen yksi hienoimmista lahjakirjoista, joka on kohdalle osunut. Sain kirjan sattumalta käsiini pari vuotta sitten - toivottavasti sitä vielä myydään jossain. Kyseessä on Bo Carpelanin ja valokuvaaja Pertti Sammallahden teos Staden - Kaupunki: nelikielinen (!!) valokuvarunoteos Helsingistä. Että mikä? Kirjassa on uskomattoman kauniita ja tunnelmallisia mustavalkovalokuvia Helsingistä 60-luvulta 2000-luvulle. Kuvien vieressä on Bo Carpelanin kuvaan liittyvä runo suomeksi ja ruotsiksi ja lopussa on liite ranskan- ja englanninkielisillä käännöksillä. Mielestäni on jonkunlainen pyhäinhäväistys ja rikos universumia kohtaan, että tämä kirja ei saanut kaikkia mahdollisia vuoden kulttuuriteko, vuoden kaunein kirja, vuoden lahja maailmalle, vuoden Helsinki-teko -palkintoja, tai jos sai, niin missasin sen ainakin itse. Kuvat ja runot täydentävät toisiaan niin saumattomasti, ettei pysty erittelemään mihin kuva päättyy ja runo alkaa tai päinvastoin: jos minulta kysytää...

Minulla on vaikea runo-suhde. Se on viha-rakkaus-suhde ja sen näkee siitäkin, miten vähän kirjoitan blogiin runoista. Toisin kuin muissa lajeissa, runoudessa en hyväksy lagomia. Sen on lyötävä palleaan tai saan tekotaiteellisuus-ahdistuksen enkä ymmärrä mitään tai vaikka ymmärrän en välitä enkä pysty lukemaan loppuun. Tämä kompleksisesta runo-suhteestani ja asiaan eli Pyysaloon. Summa summarum: Olin kuullut moneen kertaan Joni Pyysalosta, joka on ikäiseni palkittu nuori (?) runoilija. Se ei riitä herättämään kiinnostusta, vaan se, että runokirjan nimi on Parittelun jälkeinen selkeys ja sen sisäkannessa on ilmielävä 2000-luvun Oscar Wilde -tyyppinen hahmo liituraitapuvussaan ja punaisessa solmiossaan. Oi mikä dandy! Kaiken lisäksi tämä dandy osaa kirjoittaa. Suoraan palleaan. Ooh! Arvio : Ei mitään uutta auringon alla, mutta onneksi jokainen sukupolvi saa keksiä oman aurinkonsa uudelleen, muuten taide olisi kuollut aikaa sitten ja se olisi sääli. Pyysalon yhtenä isona aiheena on runoud...

Oh! Perustakaa heti kaikki lukupiiri! Se on ihanaa! ;) (suodattakaa vähän Inahdusmaisen häiriintynyttä yli-innostumista) Kuten aiemmin kerroin, ystävä keksi pistää pystyyn lukupiirin ja sain kutsun mukaan. Nyt kun mietitte kotisohvalla, miten se VOI tuntea noin ärsyttävän aktiivisia ihmisiä ja olla noin rasittavan aktiivinen, niin kerron miten perustetaan lukupiiri: laitetaan meili parille lukemisesta pitävälle ystävälle, pyydetään niitä kutsumaan pari vastaavaa mukaan, sovitaan mikä kirja luetaan ensin, päätetään ilta, jolloin tavataan kahvilassa ja jutellaan kirjasta punkkulasin äärellä - ja kas! Olet onnellinen lukupiiriläinen! ;) Mainittakoon, että meitä on vain kuusi, tapaamisia ei tarvitse olla edes kuukausittain eikä joka kerta tarvitse ehtiä lukemaan kirjaa voidakseen osallistua. Meillä on kaikilla kuitenkin myös päivätyö (ja itselläni yöblogi, näemmä ;) ja joillain jopa lapsia. Asiaan: lukupiirin eka kirja oli Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin ja lukupiirin yksimielinen arvi...

Tuli vastaan hyvä kirja, joka olisi pitänyt lukea n. 7 vuotta sitten. Traagista. Vähän kuin kohtaisi Sen Oikean, mutta ihan väärään aikaan, jos vähän liioitellaan. Kyseessä on Anu Silfverbergin viime syksynä julkaistu Kung Po, joka oli myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Kirjaa kohtaan oli ehkä normiakin isommat odotukset, koska Anu sattuu olemaan paitsi lapsuuden koulukaveri myös mielestäni loistava toimittaja (mm. Hesarissa). Tämän kirjan kohdalla iski arviointiblokki, joten en tee arviota - onneksi ei tarvitse edes yrittää olla objektiivinen. Voin todeta täysin subjektiivisesti, että olisipa tämä kirja ollut olemassa silloin, kun kärvisteli omia ensimmäisiä ihmisuhdekriisejään ja erojaan! Nyt olen vähän liian vanha, ei voi mitään. Kirjassa on siis pariskunta ja ero, jossa nainen lähtee ja mies jää - voi tätä eropuimisen tuttuuden tuskaa! ;) Alle kolmekymppisten tragedioiden kuvaus on niin osuvaa, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa (ajoittain molempia), mutta itselleni t...

(Pettymysvaroitus: tämä ei sitten ole mikään Johannat Korhonen tai Tukiainen veroinen Kohu.) En yleensä kommentoi kirja-alan nimitysuutisia, koska ne ovat aika boring alan ulkopuolisille, vaikka jaksavat kuohuttaa piiri pieni pyörii -kirjabisneksessä. Mutta nytpä kommentoin niin tulee sekin tehtyä. Viime vuosien trendinä on ollut perinteisten kirja-johtajien vaihtuminen alan ulkopuolelta tuleviin ns. ammattitoimitusjohtajiin, joilla on kirjallisuuden sijaan kokemusta jostain muusta (kovasta) bisneksestä. Alalla tähän on suhtauduttu tietysti ristiriitaisesti - toisaalta on toivottu ulkopuolisten tuovan alalle uutta verta ja potkua perinteisiin, toisaalta on katseltu alta kulmain ja epäilty epäkulturelliudesta (sama ilmiöhän toistuu muillakin perinteikkäillä aloilla, vrt. lääkärit). Vaan suuri ja 125-vuotias WSOY yllätti. Uudeksi toimitusjohtajaksi nostettiin eilen vasta lokakuussa Gummerukselta tullut kustannusjohtaja Anna Baijars (42 v), joka on pitkän linjan arvostettu kirjallisuus- j...

Terkkuja Lontoosta, jossa olin opintomatkalla - oppia tulikin niin paljon, ettei tässä taida pystyä ihan kaikesta edes raportoimaan. Mutta otetaan olennaiset eli what's up in London: No Obama. Olisitteko ikinä arvanneet. ;) Kävin kirjakaupassa ja Obamania jyllää sielläkin (todisteet vieressä)). Myös lehtien kansissa ja uutisissa jne - pessimistinen suomalainen alkaa jo pohtia, koska tulee vastareaktio. Ennen kyynistymistä täytyy kuitenkin mainita ilahduttava juttu aiemmin mainostamastani Obaman suomennetusta elämäkerrasta Unelmia isältäni: tämän päivän Hesarissa oli kiittävä arvio otsikolla "Maailma menetti hyvän kirjailijan". Olen samaa mieltä, mutta ehkä parempi maailmalle näin. Valitettavasti nykyään Jenkkien pressalla taitaa olla enemmän vaikutusvaltaa maailman rauhaan ja ilmastonmuutokseen kuin parhaallakaan kirjallisuuden nobelistilla. :-/ No sitten. Tapasimme Lontoon kirjeenvaihtaja Merja Myllylahden, joka kertoi kiinnostavasta tutkimuksestaan case Taloussanomista...