Lääkäriromaani, osa kaksi

Koska kovin kovin monet ovat kyselleet, mitä tapahtui Riku Korhosen Lääkäriromaanille (josta kerroin ennen joulua aloittaneeni sen..) täytyy kertoa väliaikatietoa: alkuun juuttumisen jälkeen se toimii sittenkin! Myös jo aiemmin toteamani "sadan sivun sääntö" piti jälleen paikkansa: meinasin juuttua pahasti jonnekin sivun 80 tienoille, mutta kun sitkeästi tsemppasin sadan sivun yli, huomasin yhtäkkiä olevani sivulla 170! Uskokaa huviksenne: jos normipituinen romaani ei sadan sivun jälkeen vedä mukaansa, ei se tee sitä koskaan.

Mutta mikä parasta, tarina toimii ja nyt se on luettava loppuun asti. Kiinnostava yhtäläisyys tuli tosin havaittua Anu Silfverbergin Kung Po-romaaniin: molemmissa tarinaa kerrotaan parisuhteen kummankin osapuolen näkökulmasta, toinen minä-muodossa ja toinen kolmannessa persoonassa. Lääkäriromaanissa on vielä mukana muitakin näkökulmia. Oma suhteeni tähän trendiin vaihtelee ihastuksesta ärtymykseen jopa saman kirjan sisällä - välillä näkökulman vaihtelu ilahduttaa, välillä irrottaa häiritsevästi kirjasta ja samastumisesta kertojaan.

Tästä havainnosta pitäisi varmaan kehitellä joku postmodernin moninäkökulmaisuuden ja sirpaleisen ajantajun symbioosi, mutten nyt millään jaksa.

Sen sijaan tuli mieleen yksi poliittisesti epäkorrekti ja varmaankin väärä mielleyhtymä: Korhosen romaanin ns. rohkeista kohtauksista tulee jotenkin mieleen Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaanin vastaavat ns. rohkeat kohtaukset. Johtunee vain siitä, että tiedän heidän olevan yhdessä ja rakentelin siitä jotain mies-nais-näkökulmaeroavaisuutta (koska on aina kiinnostavaa lukea kirjailijapariskuntien erilaisia tapoja kuvata parisuhdetta, vrt. Henrik ja Märta Tikkanen).

Korhonenhan ehti jo tekaista uuden romaanin ennen kuin pääsin tätä tokaakaan loppuun asti, mutta kirja kerrallaan. Palaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt