INAhdus

Jopas jotakin: bloggaavat kirjastonhoitajat ovat pistäneet tuulemaan. Helsingin kaupunginkirjaston Eija-Liisa Kuortti on tehnyt rohkean teon ja listannut lukijoidensa kanssa Top 50 -listan kirjoista, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, tsekkaa lista tästä. Lista on ainakin aika vaihteleva ja mukana on pari kirjailijaa, joista en ole edes kuullut, hyi häpeä! (kai?) Vähän ihmettelen sitä, miksi joiltain on otettu useampia teoksia, itse kannattaisin kirja/kirjailija -linjausta. Olen lukenut näistä kirjoista vähän yli puolet, tarkkaa lukua en tiedä, koska osasta en ole varma; kuvittelen lukeneeni, mutta pitäisi selailla niitä uudelleen... Jos taas lasketaan kirjailijoita (eli olenko lukenut ko kirjailijalta jonkun teoksen) niin olen lukenut listan 46:sta kirjailijasta 31:ltä jotain. Tästä saatte vähän itsellenne benchmarkia keskivertokirjallisuustieteilijän lukeneisuudesta, lukulistaa siis ainakin riittää täälläkin päässä. ;) Lisäksi löysin kollegan kautta yhden vallan ilahduttavan a...

Tammen Keltainen kirjasto -klassikkosarja on ainakin omassa mielessäni jonkunlainen klassikkosarjojen klassikko. Angstisina teinivuosina piti kahlata niitä kotikirjastosta läpi suurella kirjahimolla - those were the days! Oli vielä aikaa ja kaikki suuret tarinat lukematta. Olen Keltaiselle kirjastolle muutenkin kiitollisuudenvelassa siitä, että merkkasivat Syvää Sivistystä hakevalle teinille ne kirjat, jotka ainakin pitää lukea; vanhempiahan ei voinut siinä asiassa kuunnella tietenkään. No kuulkaa. Keltainen kirjasto täyttää 55 vuotta ja sen kunniaksi Tammi on päättänyt pläjäyttää osan klassikoista keltaisiksi pokkareiksi! Nyt on siis mahdollisuus ostaa edullisesti (= alle kympillä) kokeilumielessä niitäkin nobelisteja tai klassikoita, joita ei ole saanut aikaiseksi tähän asti ja jos löytää hyvän syyn olla edelleen saamatta, vahinko ei ole suuren suuri. Pitäisi varmaan vastustaa periaatteesta tällaista klassikoiden halpamyyntiä ja kertakäyttöistämistä, mutten vastusta kuitenkaan. Kaikk...

Nyt ei kestä enää. On pakko Inahtaa tämän hetken kuumasta perunasta eli Ville Hännikäisen Ilman-teoksesta , joka on tuonut puutteessa olemisen ja pakkoselibaatin yleisönosastonpalstoille. Nostan hattua Hännikäiselle tämänkin tabun nostamisesta pöydälle seksi-pakkomielteisessä kulttuurissamme, mutta alan ärsyyntyä siitä seuranneista mielipidekirjoituksista tosissaan. Lyhyt briiffaus aiheesta: Hännikäinen on kirjoittanut pamfletin siitä, miten nörtit eivät saa tässä maassa naisia ja alfaurokset vievät kaikki sekä miten nuoret bileprinsessat vielä pilaavat seksihurjasteluillaan ja ylimielisyydellään nörttien lopunkin itsetunnon ja mahikset. En puutu Hännikäisen bordelli-avauksiin ollenkaan, kun en ole kirjaa lukenut, mutta muutama täysin subjektiivinen pääkaupunkiseutukeskeinen kommentti kirjan herättämään mediakeskusteluun. Ensinnäkin: suurkaupungeissa alfaurokset vievät kaiken, näin se on. Hännikäinen on tässä täysin oikeassa. Tilanne on tuttujen mukaan vielä Helsinkiäkin karumpi esim. ...

Kävin viimein katsomassa Revolutionary Road -leffan (kirjasta kirjoitin jo pariin kertaa tammikuussa) ja täytyypä analysoida jälleen tätä kirjan ja elokuvan monimutkaista suhdetta. Ensiksi: pidin. Kirjasta tietysti enemmän, mutta silti elokuvakin on ok ja ihan komeaa katsottavaa. Leffa on yllättävänkin uskollinen kirjalle ja ennen kaikkea Kate Winslet tekee aikamoisen roolin. Leonardo DiCapriokaan ei ole huono (ainakaan koko aikaa), mutta poikkeaa vähän liikaa omasta kirjan perusteella syntyneestä mielikuvastani. Tämä on yleensä se suurin ongelma. Oma pää on kuitenkin se merkittävin filminauha, jonka luomia kuvia, mielleyhtymiä ja hahmoja minkään elokuvaohjaajan on melkein mahdoton ylittää. Niin nytkin. Jotkut näyttelijät osuvat aivan nappiin, osasta tulee vähän pettymys - toltako se muka näyttää, äh, ei nyt ihan. Ai tollanen talo, onpa nuhjasta, kas, niillä on lepakkotuoli! Elokuvassa osaa toisaalta arvostaa myös hyvin tehtyä epookkia. Leonardon sijaan olisin nähnyt pääosassa mieluumm...

Koska kovin kovin monet ovat kyselleet, mitä tapahtui Riku Korhosen Lääkäriromaanille (josta kerroin ennen joulua aloittaneeni sen..) täytyy kertoa väliaikatietoa: alkuun juuttumisen jälkeen se toimii sittenkin! Myös jo aiemmin toteamani "sadan sivun sääntö" piti jälleen paikkansa: meinasin juuttua pahasti jonnekin sivun 80 tienoille, mutta kun sitkeästi tsemppasin sadan sivun yli, huomasin yhtäkkiä olevani sivulla 170! Uskokaa huviksenne: jos normipituinen romaani ei sadan sivun jälkeen vedä mukaansa, ei se tee sitä koskaan. Mutta mikä parasta, tarina toimii ja nyt se on luettava loppuun asti. Kiinnostava yhtäläisyys tuli tosin havaittua Anu Silfverbergin Kung Po-romaaniin: molemmissa tarinaa kerrotaan parisuhteen kummankin osapuolen näkökulmasta, toinen minä-muodossa ja toinen kolmannessa persoonassa. Lääkäriromaanissa on vielä mukana muitakin näkökulmia. Oma suhteeni tähän trendiin vaihtelee ihastuksesta ärtymykseen jopa saman kirjan sisällä - välillä näkökulman vaihtelu i...

Hesarissa pohdittiin eilen case Susan Ruususen vaikutusta muuhun kauno- tai tietokirjallisuuteen, jossa paljastellaan erinäisiä intiimejä asioita enemmän tai vähemmän läheisistä elävistä tai kuolleista ihmisistä. Haastattelussa oli mm. Märta Tikkanen ja Panu Rajala - jäin tästä Ruususen ja Tikkasen ottamisesta edes saman artikkelin sisälle jotenkin sanattomaksi. Mutta joo: kysymys on kai jonkun mutkan kautta sananvapaudesta. Mielestäni Ruususen kirja vaikuttaa kuitenkin olevan pikemminkin liian pitkäksi venähtänyt Seiskan jatkoartikkeli, jota ei olisi tarvinnut painaa kirjaksi asti ylipäänsä. Lisäksi Ruusunen voisi vähitellen hävitä ihan oman ja lastensa edun nimissä niin oikeuslaitoksesta kuin julkisuudestakin. Pitäisikö tästä aiheesta sanoa jotain enempää? No ei.

Pyysalosta muistui onneksi mieleen yksi hienoimmista lahjakirjoista, joka on kohdalle osunut. Sain kirjan sattumalta käsiini pari vuotta sitten - toivottavasti sitä vielä myydään jossain. Kyseessä on Bo Carpelanin ja valokuvaaja Pertti Sammallahden teos Staden - Kaupunki: nelikielinen (!!) valokuvarunoteos Helsingistä. Että mikä? Kirjassa on uskomattoman kauniita ja tunnelmallisia mustavalkovalokuvia Helsingistä 60-luvulta 2000-luvulle. Kuvien vieressä on Bo Carpelanin kuvaan liittyvä runo suomeksi ja ruotsiksi ja lopussa on liite ranskan- ja englanninkielisillä käännöksillä. Mielestäni on jonkunlainen pyhäinhäväistys ja rikos universumia kohtaan, että tämä kirja ei saanut kaikkia mahdollisia vuoden kulttuuriteko, vuoden kaunein kirja, vuoden lahja maailmalle, vuoden Helsinki-teko -palkintoja, tai jos sai, niin missasin sen ainakin itse. Kuvat ja runot täydentävät toisiaan niin saumattomasti, ettei pysty erittelemään mihin kuva päättyy ja runo alkaa tai päinvastoin: jos minulta kysytää...