Paluu menneisyyteen





Olen tänä keväänä palannut monta kertaa miettimään aikoja, jolloin esikoiskirjani Syliin (Kosmos 2016) syntyi. Tämän kevään karanteeni ja eristys toi vahvasti mieleen ajat, jolloin olin vielä pahemmin eristyksissä. Esikoista odottaessani jouduin yllättäen vuodelepoon neljän seinän sisälle. Tehtäväni oli maata sohvalla kolme kuukautta ja liikkua niin vähän kuin mahdollista. Ulos ei saanut mennä lainkaan.

Se ei ollut kovinkaan hilpeää aikaa. Eristyksen ahdistavuutta lisäsi tietysti huoli vauvasta. Lepohoidolla yritettiin estää ennenaikaista synnytystä, ja onnistuttiinkin: lapsi syntyi lopulta reippaasti ylikaisena. Sohvalla maatessani en harmi kyllä tiennyt sitä.

Ehkä tämän kevään karanteeni ei siksi tuntunut niin isolta yllätykseltä, vaikka olikin karmeaa muuten. Olin jo kerran aiemmin ollut tilanteessa, jossa kansalaisoikeuteni otettiin kerralla pois lääkärien suosituksesta ja kyse oli silloinkin elämästä ja kuolemasta. Olisin tietysti voinut uhmata lepokäskyä, mutta silloin olisin riskeerannut vauvan hengen. Se ei ollut vaihtoehto.

Tänä keväänä tilanne oli täysin toinen, mutta tunne oli välillä sama. Kokemuksesta sai aikoinaan alkunsa esikoiskirjani Syliin, johon en lopulta kirjoittanut eristyksestä juuri mitään: arvelin, että se olisi romaaniin aivan liian puuduttavaa ja yksitoikkoista luettavaa, kun päähenkilö kääntäisi kylkeä kahden tunnin välein ja miettisi uskaltaako mennä suihkuun tai vessaan ja kukahan kavereista jaksaisi tänään jutella puhelimessa vartin. Sellaista se ihan oikeasti oli, eikä fiktion kannalta kovin kiinnostavaa.

Omistin aikoinaan kirjani tuntemattomalle hoitajalle. Koin sairaalassa ja kotona olevani täysin hoitajien ja lääkärien armoilla ja ihailin heidän ammattitaitoaan, ystävällisyyttään ja asiallisuuttaan ajoittain henkisesti varsin raskaissa olosuhteissa osastolla, jossa moni nainen menetti syntymättömän lapsensa.

Olisin voinut jo silloin mennä huutamaan barrikadeille, että hoitajille pitää maksaa lisää palkkaa. En mennyt. Kirjoitin kirjan, jossa halusin kiittää heitä perheemme pelastamisesta.

Vuonna 2016 äänikirjoja tehtiin vielä vähän. Kirja oli myös äänikirjaksi rakenteeltaan melko monimutkainen ja siinä oli paljon sivuhenkilöitä ja erillisiä tarinoita. Se julkaistiin siksi vain painettuna ja e-kirjana.

En lue koskaan julkaistuja kirjojani uudelleen. Mutta esikoiseeni palasin viime syksynä: keksimme kustantani Mikko Aarnen kanssa, että editoin sen uudelleen äänikirjaksi.

Kokemus oli outo. Palasin takaisin kirjan maailmaan ja kokemuksiin, jotka olivat jo pääosin unohtuneet. Tuskailin välillä epätarkkoja lauseita, näin selvemmin naisen elämänkaareen liittyvän punaisen langan, jota kirjassa olisi pitänyt korostaa vielä vahvemmin. Isompien lasten äitinä näin monta asiaa jo toisin, kauempaa ja lempeämmin.

Toisaalta kirjan ajoittainen vimmaisuus hymyilytti. En editoinut sitä pois. Sen sijaan lyhensin ja tiivistin kirjaa melko paljon niin, että sitä olisi selkeämpää seurata äänikirjana. Kirjasta tuli siis uusi äänikirjaversio, joka poikkeaa alkuperäisestä jonkun verran. 

Omasta mielestäni äänikirjasta saattoi tulla jopa alkuperäistä parempi, kun kirja keskittyy vain päähenkilöihin. Lukijaksi tuli Krista Putkonen-Örn, joka tulkitsee kirjan eri ääniä ja sävyjä taitavasti.

Neljä vuotta sitten olin vielä univajeinen, hoitovapaalla, väsynyt ja äitiyden kummallisesta kuplasta ja vaarallisista synnytyksistä takaisin pintaan räpiköivä äiti.

Nyt olen keski-ikäinen nainen, jolla on perheen lisäksi oma elämä ja joka voi kesken koronakevään karanteeninkin lähteä yksin lenkille. Arvet ja palasiksi leikatut vatsalihakset ovat kuroutuneet umpeen, useimmat yöt saa nukkua rauhassa ja aviomieskin on vielä tallella. Vauvoista on kasvanut ihania tyyppejä, joiden kanssa voi käydä kiinnostavia keskusteluja asioista, joita ei ole koskaan osannut edes ajatella.

Se on ihmeellistä.

Vaikka tämä kevät on rikkonut maailmassa paljon, olen silti toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Haluan edelleen omistaa myös äänikirjani tuntemattomille hoitajille, tänä keväänä enemmän kuin koskaan ennen.

Kiitos.


Äänikirja löytyy eri palveluista, mm. BookBeatista ja Storytelistä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Zimbabwe saaristossa: Petina Gappah

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla