Kesän parhaita kirjoja: Nimeni on Lucy Barton
Kesän paras kirjayllätys oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018). Ihaninta on löytää uusia lempparikirjailijoita, joista ei ole aiemmin tiennyt mitään. Stroutia haluan lukea lisää.
Lucy Barton on keski-ikäinen nainen, joka makaa sairaalassa viikkokausia sairaalabakteerin takia. Paikalle ilmestyy yllätysvieraana äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Siinä kaikki. Takaumien ja äidin kanssa käytyjen keskustelujen kautta alkaa hahmottua yksinäinen elämä, jossa karu lapsuus johtaa melko onnettomaan avioliittoon ja hapuilevaan äitiyteen.
Rakastan kirjan rakennetta. Se polveilee eri aikatasoilla, mutta pysyy hienosti kasassa koko ajan. Kirja on niin epäamerikkalainen, että tarkistin pariin kertaan, onko Strout todella (pohjois)amerikkalainen.
Ei millään pahalla amerikkalaisille - olen vain tällä hetkellä vähän kyllästynyt heihin. Monia taitaviakin amerikkalaisia nykykirjailijoita vaivaa mielestäni sama kuin tv-sarjoja: ylituottaminen. Kirjat ovat liian hiottuja, liian suunnitelmallisia, liian tarkalla sabluunalla toteuttuja niin, että jäljelle jää tyylipuhdasta kirjallisuutta, josta omaan makuuni puuttuu särmää. Yksi näistä esimerkeistä on Siri Hustvedt, jonka kyytiin en pääse millään, vaikka ymmärrän kyllä, miksi häntä rakastetaan.
Lucy Barton ei ole liian hiottu romaani. Se on vähän poukkoileva, riittävän yllättävä, ajoittain tarkoituksettomasti ajelehtiva, kuten ihmisten ajatukset ja keskustelut ovat.
Juonta tuskin pilaa sekään, jos mainitsen, että Lucy Bartonin lapsuus ei ole ollut ihan ok. Mutta siihenkin viitataan hienosti: lukija ymmärtää, mistä on kyse, mutta mitään ei väännetä rautalangasta. Katarttista keskustelua äidin kanssa ei tule. Äiti lähtee sairaalasta ja lopulta kuolee. Lucy Barton ei tee mitään erityistä sovintoa menneisyytensä kanssa, elämä vain jatkaa kulkuaan.
Kohtaus isän kuolinvuoteella on sellainen, jota mietin vieläkin ja jonka muistan sanatarkasti ulkoa. Jouduin lukemaan sen monta kertaa uudelleen ja istumaan välissä hetken hiljaa. Miten hienosti kuvataan Lucy Bartonin elämän koko tragedia muutamalla lauseella ja jätetään kaikki karmeus lukijan mielikuvituksen varaan.
Huh.
Pintatason ohella kirjassa on hienoja ja viisaita ajatuksia elämästä. Köyhä lapsuus kylmässä autotallissa on sekin uskottava: lapset lukivat pienenä Pieni talo preerialla -kirjaa ja haaveilivat lämpimästä kodista. Köyhyyden yksityiskohdat ovat musertavia ehkä juuri siksi, että ne kerrotaan lapsen näkökulmasta. Lapsi ymmärtää olevansa erilainen, likainen ja köyhä, mutta hän ei muusta tiedä, eikä kirjassa ole siksi sosiaalipornolla mässäilyn tuntua.
Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena romaani on myös poikkeuksellisen karu. Äiti on ja pysyy etäisenä ja tytär janoaa vielä aikuisenakin äidin rakkautta, jota hän ei saa.
Sairaalavuoteen äärellä äiti pahoittelee heidän köyhää lapsuuttaan ja toteaa, että äitien pitäisi tehdä kaikkensa lastensa hyväksi. Hienossa kohtauksessa aistii jotain katumuksen kaltaista.
Oikeasti äidin pitäisi sanoa jotain aivan muuta, mutta sanomatta jää.
Lucy Barton selvisi omalta preerialtaan ulos, mutta sisaret jäivät sen vangeiksi. Siitäkin hän potee syyllisyyttä, mutta perheen sisäiset suhteet ovat niin häiriintyneitä, että hän ei voi muuta kuin paeta ja jättää sisaruksensa menneisyytensä mukana taakseen. Ilmankos äiti pitää Lucy Bartonia tavallaan vahvana selviytyjänä, mutta toisaalta myös petturina.
Vaikuttavin tarina, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Suosittelen.
 |
Lucy Barton on keski-ikäinen nainen, joka makaa sairaalassa viikkokausia sairaalabakteerin takia. Paikalle ilmestyy yllätysvieraana äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Siinä kaikki. Takaumien ja äidin kanssa käytyjen keskustelujen kautta alkaa hahmottua yksinäinen elämä, jossa karu lapsuus johtaa melko onnettomaan avioliittoon ja hapuilevaan äitiyteen.
Rakastan kirjan rakennetta. Se polveilee eri aikatasoilla, mutta pysyy hienosti kasassa koko ajan. Kirja on niin epäamerikkalainen, että tarkistin pariin kertaan, onko Strout todella (pohjois)amerikkalainen.
Ei millään pahalla amerikkalaisille - olen vain tällä hetkellä vähän kyllästynyt heihin. Monia taitaviakin amerikkalaisia nykykirjailijoita vaivaa mielestäni sama kuin tv-sarjoja: ylituottaminen. Kirjat ovat liian hiottuja, liian suunnitelmallisia, liian tarkalla sabluunalla toteuttuja niin, että jäljelle jää tyylipuhdasta kirjallisuutta, josta omaan makuuni puuttuu särmää. Yksi näistä esimerkeistä on Siri Hustvedt, jonka kyytiin en pääse millään, vaikka ymmärrän kyllä, miksi häntä rakastetaan.
Lucy Barton ei ole liian hiottu romaani. Se on vähän poukkoileva, riittävän yllättävä, ajoittain tarkoituksettomasti ajelehtiva, kuten ihmisten ajatukset ja keskustelut ovat.
Juonta tuskin pilaa sekään, jos mainitsen, että Lucy Bartonin lapsuus ei ole ollut ihan ok. Mutta siihenkin viitataan hienosti: lukija ymmärtää, mistä on kyse, mutta mitään ei väännetä rautalangasta. Katarttista keskustelua äidin kanssa ei tule. Äiti lähtee sairaalasta ja lopulta kuolee. Lucy Barton ei tee mitään erityistä sovintoa menneisyytensä kanssa, elämä vain jatkaa kulkuaan.
Kohtaus isän kuolinvuoteella on sellainen, jota mietin vieläkin ja jonka muistan sanatarkasti ulkoa. Jouduin lukemaan sen monta kertaa uudelleen ja istumaan välissä hetken hiljaa. Miten hienosti kuvataan Lucy Bartonin elämän koko tragedia muutamalla lauseella ja jätetään kaikki karmeus lukijan mielikuvituksen varaan.
Huh.
Pintatason ohella kirjassa on hienoja ja viisaita ajatuksia elämästä. Köyhä lapsuus kylmässä autotallissa on sekin uskottava: lapset lukivat pienenä Pieni talo preerialla -kirjaa ja haaveilivat lämpimästä kodista. Köyhyyden yksityiskohdat ovat musertavia ehkä juuri siksi, että ne kerrotaan lapsen näkökulmasta. Lapsi ymmärtää olevansa erilainen, likainen ja köyhä, mutta hän ei muusta tiedä, eikä kirjassa ole siksi sosiaalipornolla mässäilyn tuntua.
Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena romaani on myös poikkeuksellisen karu. Äiti on ja pysyy etäisenä ja tytär janoaa vielä aikuisenakin äidin rakkautta, jota hän ei saa.
Sairaalavuoteen äärellä äiti pahoittelee heidän köyhää lapsuuttaan ja toteaa, että äitien pitäisi tehdä kaikkensa lastensa hyväksi. Hienossa kohtauksessa aistii jotain katumuksen kaltaista.
Oikeasti äidin pitäisi sanoa jotain aivan muuta, mutta sanomatta jää.
Lucy Barton selvisi omalta preerialtaan ulos, mutta sisaret jäivät sen vangeiksi. Siitäkin hän potee syyllisyyttä, mutta perheen sisäiset suhteet ovat niin häiriintyneitä, että hän ei voi muuta kuin paeta ja jättää sisaruksensa menneisyytensä mukana taakseen. Ilmankos äiti pitää Lucy Bartonia tavallaan vahvana selviytyjänä, mutta toisaalta myös petturina.
Vaikuttavin tarina, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Suosittelen.
Kommentit