Naisen elämän suuruus ja kurjuus: Saara Turusen Sivuhenkilö
Saara Turusen Sivuhenkilö on tänä keväänä kirja-alalla se kirja, josta kaikilla on mielipide, niilläkin, jotka eivät ole lukeneet sitä. Syy: Turunen kirjoittaa erään nimettömän naiskirjailijan esikoiskirjavuodesta, romahtaa kritiikistä, haukkuu tunnistettavan mieskriitikon ja velloo taiteilijan tuskassa. Kaikkia tietenkin kiinnostaa kovasti, mikä tässä autofiktiossa on totta ja mikä fiktiota ja mitä siitä pitäisi ajatella, jos mitään.
Itseäni kiinnostavat ihan eri asiat. Kirja on niin monipuolinen kokonaisuus, että voisin käsitellä sitä monesta eri näkökulmasta:
1) Esikoiskirjailijana. Voisin verrata omaa esikoiskirjavuottani väsyneenä hoitovapaalla laahustavana ruuhkavuosiäitinä nuoreen taiteilijaan, joka istuu yksin omassa perintöyksiössään, itkee huonoa kritiikkiä ja sivullisuuttaan, mutta saa lopuksi kuitenkin palkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta. En kuitenkaan tee niin, sillä tämä näkökulma olisi kovin pitkästyttävä kaikille muille paitsi itselleni, jolle se voisi toimia lähinnä jonkunlaisena esikoiskirjailijaterapiana.
2) Kirja-alan työntekijänä. Voisin etsiä kaikki mahdolliset tunnistettavat henkilöt ja tilanteet ja pohtia kirja-alan yleisiä vaikeita rakenteita ja suurta muutosta, jonka häviäjiä ovat aivan kaikki kirjailijasta kustantajaan ja lehtikriitikkoon. En kuitenkaan tee niin, sillä tämän murroksen osaa analysoida moni muu huomattavasti paremmin ja se olisi ikävystyttävää luettavaa kaikille muille paitsi kouralliselle kirja-alan ihmisiä.
3) Naisena. Kyllä, aion käsitellä kirjaa naisen identiteetin näkökulmasta, sillä se on mielestäni kaikkein kiinnostavin ja osin myös hämmentävissä määrin ohitettu näkökulma, joka tulee esiin kirjassa jatkuvasti ja on siksi nähdäkseni mahdollisesti sen keskeisin teema.
Tästä pääsemmekin nyt varsinaiseen kirjapostaukseen:
Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) on erittäin hauska kirja. Pidin jo Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) ja samat teemat jatkuvat tässäkin: naiseus, sivullisuus, taiteen tekemisen oikeutus ja vaikeus, häpeä.
Kirjaa voisi suositella pakollisena oppikirjana kaikille, jotka haaveilevat kirjan julkaisemisesta: juuri tällaista se on. Ensin kirjoitetaan sydänverellä suuressa yksinäisyydessä merkittäviä sanoja maailmasta ja kun kirja on maailmalla, odotellaan mitä sitten tapahtuu. Usein ei tapahdu kovin paljon mitään. Sitten petytään, odotellaan lisää, toivotaan ja uskotaan, että kirja kuitenkin löytäisi lukijoita ja saisi ansaitsemaansa kiitosta. Jos niin käy, pääsee sen jälkeen esiintymään erilaisiin kummallisiin matineoihin, joita Turunen kuvaa riemastuttavasti.
Kirjavuoden ohessa päähenkilö kokee kuitenkin jatkuvaa sivullisuuden tuskaa omassa elämässään. Hän on lapseton, itsenäinen nainen, joka ei erityisesti kaipaa elämäänsä ketään muuta. Ystäväpiiri lisääntyy kaiken aikaa, on varpajaisia ja muita perhejuhlia ja hän hoitaa sisartensa lapsia usein.
Mutta lapseton itsenäinen nainen on kummajainen. Tämä naiseuden identiteettipohdinta on omasta mielestäni kirjan kiinnostavin teema ja vetää suoran jatkumon Virginia Woolfista nykypäivään. Kaikesta tasa-arvosta, omasta huoneesta ja omasta rahasta huolimatta itsenäinen nainen on ja pysyy poikkeuksena, joka joutuu selittelemään olemassaoloaan. Monien mielestä ainakin.
Ehdin olla sen verran monta vuotta sinkkuna kolmekymppisenä, että tunnistan ilmiön. Osa ystäväpiiristä oli jo ehtinyt naimisiin ja saada lapsia, mutta itse pyörin muiden sinkkuystävien kanssa juhlimassa pitkin poikin maailmaa ja väistelin kysymyksiä miehestä ja perheen perustamisesta. Kirjassa kuvataan mainiosti myös tähän elämäntilanteeseen helposti liittyvää keskenkasvuisuuden tunnetta: siteet lapsuuden perheeseen ja omiin vanhempiin säilyvät usein tiukkoina iästä riippumatta, jos "omaa" perhettä ei ole. Itse kasvoin aikuiseksi vasta, kun sain lapsen. Oli pakko ottaa vastuu jostain toisesta henkilöstä kuin itsestäni ja siirtyä minä minä -elämästä me-vaiheeseen.
Esikoiskirjailija sanoo suoraan jämähtäneensä 14-vuotiaan tasolle, mutta hänellä ei tunnu olevan halua tilanteen muuttamiseen miehen tai lasten kautta. Ympäristön odotukset perheen perustamisesta rasittavat häntä, mutta hän nauttii omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Aikuistumisen pitäisi siis tapahtua jollain muulla tavalla.
Tällaista naiskuvaa on virkistävää lukea. Muitakin tuttuja tunteita kirjassa on: esimerkiksi oman arvon epäily ja häpeä. Jotenkin alle nelikymppisenä meinasi usein hävettää vähän kaikki. Ihmeellisintä keski-ikäisyydessä on itselleni ollut se, että lakkaa välittämästä siitä, mitä muut ajattelevat, ei kokonaan, mutta enemmän kuin ennen. Elämän rajallisuuden tajuaminen on saanut itseni ja monet ystävät tekemään asioita, joita emme olisi ennen uskaltaneet tai jotka olisivat hävettäneet liikaa - yhtenä esimerkkinä kirjan kirjoittaminen. En olisi nuorempana mitenkään uskaltanut kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka itseäni eniten elämässä hävettävät tai ahdistavat. Nykyään pidän sitä kaiken kirjoittamisen vapauttavana ytimenä.
Luen Sivuhenkilöä juuri tämän kasvuprosessin osuvana kuvauksena. Esikoiskirjailija häpeää kirjaansa, avuttomuuttaan, sitä, että on lapseton ja yksin elävä nainen, sitä, että mielistelee miehiä (jopa kirjaan nuivasti suhtautunutta kriitikkoa) ja ennen kaikkea kirjaan liittyviä esiintymisiä, joissa ei mielestään saa mitään mielekästä koskaan sanottua.
Erityisesti itseäni naurattaa kohta, jossa kirjailija tapaa mieskriitikon palkintohaastattelun merkeissä, eikä ole hänelle erityisen tyly, vaan oikein miellyttävä. Tässä on nyt juuri niitä miesten ja naisten välisiä näkymättömiä valtarakenteita, joita on äärettömän vaikea kuvata, mutta jotka uskoakseni monet naiset tunnistavat erittäin hyvin.
Kirjan vastaanotosta olen saanut sen käsityksen, että kovin moni muu ei pidä kirjaa yhtä hauskana kuin minä. Voi olla, että omakin tulkintani on kirjailijan mielestä väärä, mutta olen lukevinani tekstissä sekä mustaa huumoria että vahvaa taiteilijamyytin tahallista kärjistystä, jossa tunteet ailahtelevat itseinhosta täydelliseen nerouden euforiaan.
Tällainen ironia on vaikea laji ja joskus tuntuu, että varsinkin Suomessa ollaan vähän tosikkoja. Tämänkin kirjan kohdalla takerrutaan aika usein siihen, onko Sivuhenkilö Saara Turunen vai ei. Ei tietenkään ole. Erityiset pisteet haluan antaa siitä, että päähenkilö ei peilaa itseään suhteessa miehiin, vaan maailmaan. Miehet ovat kirjassa taustahahmoina, henkilöinä, jotka lähinnä kuvastavat kirjailijan armotonta itsekritiikkiä tai aiheuttavat alemmuuden tunteita, kuten mieskriitikko tai kuuluisa ystävä. Entisiä heiloja muistellaan, kuten naiset tuppaavat suhteitaan pohtimaan, mutta onneksi yksikään mies ei karauta paikalle pelastamaan kirjailijan elämää ja identiteettiä, vaan hän tekee sen ihan itse ymmärrettyään, että kirja on vain kirja.
Tämän oivalluksen ymmärrän omakohtaisesti: vuodessa pääsee yli lähes kaikesta esikoiskirjaan liittyvästä tunnemyrskystä (kirjoitin sattumalta samasta aiheesta täällä), hyvästä ja pahasta. Se on välttämätöntäkin, jos aikoo kirjoittaa uusia kirjoja.
Pidin kirjan lopussa siitä, että kirjailija saa itse itsensä lopulta kasaan ja aikuistumaan ainakin jollain tasolla. Pienen miinuksen annan siitä, että mielestäni kirjan aihetta ei olisi ollut tarpeen avata ja selitellä ihan niin paljon kuin nyt: kirjailija toteaa haluavansa kirjoittaa kirjan tästä prosessista, vaikka niin ei saisi tehdä. Kirja perustelee kyllä itsensä riittävästi.
Turusen kirjoitustyylissä näkyy teatteritausta. Hän kirjoittaa pelkistettyjä lauseita, mutta tekee erinomaisen tarkkoja havaintoja maailmasta. Ei ole kovin helppoa kirjoittaa kokonaista kirjaa elämästä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Turusen maailma pitää otteessaan tälläkin kertaa alusta loppuun.
"Vai olisiko minun puhuttava taiteen merkityksestä, jostakin sellaisesta, että taiteen avulla voitaisiin hoitaa köyhiä ja sairaita ja sillä tavalla bruttokansantuotekin nousisi? Mutta en vain usko mihinkään sellaiseen. Uskon sellaiseen, että taiteen tehtävä on olla jotakin turhaa, jotakin joka ei paranna jalkasilsaa eikä välttämättä edes tuo lohtua. Korkeintaan se saattaa muistuttaa siitä, että jonakin päivänä me kuolisimme kaikki."
Alkulause: "Joitakin vuosia sitten muutin tähän asuntoon."
Kenelle: Nuorille naisille, jotka etsivät itseään. Kirjan kirjoittamisesta haaveileville. Vahvoja naishahmoja kaipaaville.
Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Pitää hereillä. Kirja tarjoaa virkistävän ja nostalgisen kurkistuksen elämänvaiheeseen, joka ei palaa koskaan.
 |
| Kaikilla on mielipide tästä kirjasta, meilläkin. |
Itseäni kiinnostavat ihan eri asiat. Kirja on niin monipuolinen kokonaisuus, että voisin käsitellä sitä monesta eri näkökulmasta:
1) Esikoiskirjailijana. Voisin verrata omaa esikoiskirjavuottani väsyneenä hoitovapaalla laahustavana ruuhkavuosiäitinä nuoreen taiteilijaan, joka istuu yksin omassa perintöyksiössään, itkee huonoa kritiikkiä ja sivullisuuttaan, mutta saa lopuksi kuitenkin palkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta. En kuitenkaan tee niin, sillä tämä näkökulma olisi kovin pitkästyttävä kaikille muille paitsi itselleni, jolle se voisi toimia lähinnä jonkunlaisena esikoiskirjailijaterapiana.
2) Kirja-alan työntekijänä. Voisin etsiä kaikki mahdolliset tunnistettavat henkilöt ja tilanteet ja pohtia kirja-alan yleisiä vaikeita rakenteita ja suurta muutosta, jonka häviäjiä ovat aivan kaikki kirjailijasta kustantajaan ja lehtikriitikkoon. En kuitenkaan tee niin, sillä tämän murroksen osaa analysoida moni muu huomattavasti paremmin ja se olisi ikävystyttävää luettavaa kaikille muille paitsi kouralliselle kirja-alan ihmisiä.
3) Naisena. Kyllä, aion käsitellä kirjaa naisen identiteetin näkökulmasta, sillä se on mielestäni kaikkein kiinnostavin ja osin myös hämmentävissä määrin ohitettu näkökulma, joka tulee esiin kirjassa jatkuvasti ja on siksi nähdäkseni mahdollisesti sen keskeisin teema.
Tästä pääsemmekin nyt varsinaiseen kirjapostaukseen:
Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) on erittäin hauska kirja. Pidin jo Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) ja samat teemat jatkuvat tässäkin: naiseus, sivullisuus, taiteen tekemisen oikeutus ja vaikeus, häpeä.
Kirjaa voisi suositella pakollisena oppikirjana kaikille, jotka haaveilevat kirjan julkaisemisesta: juuri tällaista se on. Ensin kirjoitetaan sydänverellä suuressa yksinäisyydessä merkittäviä sanoja maailmasta ja kun kirja on maailmalla, odotellaan mitä sitten tapahtuu. Usein ei tapahdu kovin paljon mitään. Sitten petytään, odotellaan lisää, toivotaan ja uskotaan, että kirja kuitenkin löytäisi lukijoita ja saisi ansaitsemaansa kiitosta. Jos niin käy, pääsee sen jälkeen esiintymään erilaisiin kummallisiin matineoihin, joita Turunen kuvaa riemastuttavasti.
Kirjavuoden ohessa päähenkilö kokee kuitenkin jatkuvaa sivullisuuden tuskaa omassa elämässään. Hän on lapseton, itsenäinen nainen, joka ei erityisesti kaipaa elämäänsä ketään muuta. Ystäväpiiri lisääntyy kaiken aikaa, on varpajaisia ja muita perhejuhlia ja hän hoitaa sisartensa lapsia usein.
Mutta lapseton itsenäinen nainen on kummajainen. Tämä naiseuden identiteettipohdinta on omasta mielestäni kirjan kiinnostavin teema ja vetää suoran jatkumon Virginia Woolfista nykypäivään. Kaikesta tasa-arvosta, omasta huoneesta ja omasta rahasta huolimatta itsenäinen nainen on ja pysyy poikkeuksena, joka joutuu selittelemään olemassaoloaan. Monien mielestä ainakin.
Ehdin olla sen verran monta vuotta sinkkuna kolmekymppisenä, että tunnistan ilmiön. Osa ystäväpiiristä oli jo ehtinyt naimisiin ja saada lapsia, mutta itse pyörin muiden sinkkuystävien kanssa juhlimassa pitkin poikin maailmaa ja väistelin kysymyksiä miehestä ja perheen perustamisesta. Kirjassa kuvataan mainiosti myös tähän elämäntilanteeseen helposti liittyvää keskenkasvuisuuden tunnetta: siteet lapsuuden perheeseen ja omiin vanhempiin säilyvät usein tiukkoina iästä riippumatta, jos "omaa" perhettä ei ole. Itse kasvoin aikuiseksi vasta, kun sain lapsen. Oli pakko ottaa vastuu jostain toisesta henkilöstä kuin itsestäni ja siirtyä minä minä -elämästä me-vaiheeseen.
 |
| Äitikirjailija alkoi muistella vapaata menneisyyttään fudiskentän laidalla. Siitä kiitos. |
Esikoiskirjailija sanoo suoraan jämähtäneensä 14-vuotiaan tasolle, mutta hänellä ei tunnu olevan halua tilanteen muuttamiseen miehen tai lasten kautta. Ympäristön odotukset perheen perustamisesta rasittavat häntä, mutta hän nauttii omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Aikuistumisen pitäisi siis tapahtua jollain muulla tavalla.
Tällaista naiskuvaa on virkistävää lukea. Muitakin tuttuja tunteita kirjassa on: esimerkiksi oman arvon epäily ja häpeä. Jotenkin alle nelikymppisenä meinasi usein hävettää vähän kaikki. Ihmeellisintä keski-ikäisyydessä on itselleni ollut se, että lakkaa välittämästä siitä, mitä muut ajattelevat, ei kokonaan, mutta enemmän kuin ennen. Elämän rajallisuuden tajuaminen on saanut itseni ja monet ystävät tekemään asioita, joita emme olisi ennen uskaltaneet tai jotka olisivat hävettäneet liikaa - yhtenä esimerkkinä kirjan kirjoittaminen. En olisi nuorempana mitenkään uskaltanut kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka itseäni eniten elämässä hävettävät tai ahdistavat. Nykyään pidän sitä kaiken kirjoittamisen vapauttavana ytimenä.
Luen Sivuhenkilöä juuri tämän kasvuprosessin osuvana kuvauksena. Esikoiskirjailija häpeää kirjaansa, avuttomuuttaan, sitä, että on lapseton ja yksin elävä nainen, sitä, että mielistelee miehiä (jopa kirjaan nuivasti suhtautunutta kriitikkoa) ja ennen kaikkea kirjaan liittyviä esiintymisiä, joissa ei mielestään saa mitään mielekästä koskaan sanottua.
Erityisesti itseäni naurattaa kohta, jossa kirjailija tapaa mieskriitikon palkintohaastattelun merkeissä, eikä ole hänelle erityisen tyly, vaan oikein miellyttävä. Tässä on nyt juuri niitä miesten ja naisten välisiä näkymättömiä valtarakenteita, joita on äärettömän vaikea kuvata, mutta jotka uskoakseni monet naiset tunnistavat erittäin hyvin.
Kirjan vastaanotosta olen saanut sen käsityksen, että kovin moni muu ei pidä kirjaa yhtä hauskana kuin minä. Voi olla, että omakin tulkintani on kirjailijan mielestä väärä, mutta olen lukevinani tekstissä sekä mustaa huumoria että vahvaa taiteilijamyytin tahallista kärjistystä, jossa tunteet ailahtelevat itseinhosta täydelliseen nerouden euforiaan.
Tällainen ironia on vaikea laji ja joskus tuntuu, että varsinkin Suomessa ollaan vähän tosikkoja. Tämänkin kirjan kohdalla takerrutaan aika usein siihen, onko Sivuhenkilö Saara Turunen vai ei. Ei tietenkään ole. Erityiset pisteet haluan antaa siitä, että päähenkilö ei peilaa itseään suhteessa miehiin, vaan maailmaan. Miehet ovat kirjassa taustahahmoina, henkilöinä, jotka lähinnä kuvastavat kirjailijan armotonta itsekritiikkiä tai aiheuttavat alemmuuden tunteita, kuten mieskriitikko tai kuuluisa ystävä. Entisiä heiloja muistellaan, kuten naiset tuppaavat suhteitaan pohtimaan, mutta onneksi yksikään mies ei karauta paikalle pelastamaan kirjailijan elämää ja identiteettiä, vaan hän tekee sen ihan itse ymmärrettyään, että kirja on vain kirja.
Tämän oivalluksen ymmärrän omakohtaisesti: vuodessa pääsee yli lähes kaikesta esikoiskirjaan liittyvästä tunnemyrskystä (kirjoitin sattumalta samasta aiheesta täällä), hyvästä ja pahasta. Se on välttämätöntäkin, jos aikoo kirjoittaa uusia kirjoja.
Pidin kirjan lopussa siitä, että kirjailija saa itse itsensä lopulta kasaan ja aikuistumaan ainakin jollain tasolla. Pienen miinuksen annan siitä, että mielestäni kirjan aihetta ei olisi ollut tarpeen avata ja selitellä ihan niin paljon kuin nyt: kirjailija toteaa haluavansa kirjoittaa kirjan tästä prosessista, vaikka niin ei saisi tehdä. Kirja perustelee kyllä itsensä riittävästi.
Turusen kirjoitustyylissä näkyy teatteritausta. Hän kirjoittaa pelkistettyjä lauseita, mutta tekee erinomaisen tarkkoja havaintoja maailmasta. Ei ole kovin helppoa kirjoittaa kokonaista kirjaa elämästä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Turusen maailma pitää otteessaan tälläkin kertaa alusta loppuun.
"Vai olisiko minun puhuttava taiteen merkityksestä, jostakin sellaisesta, että taiteen avulla voitaisiin hoitaa köyhiä ja sairaita ja sillä tavalla bruttokansantuotekin nousisi? Mutta en vain usko mihinkään sellaiseen. Uskon sellaiseen, että taiteen tehtävä on olla jotakin turhaa, jotakin joka ei paranna jalkasilsaa eikä välttämättä edes tuo lohtua. Korkeintaan se saattaa muistuttaa siitä, että jonakin päivänä me kuolisimme kaikki."
Alkulause: "Joitakin vuosia sitten muutin tähän asuntoon."
Kenelle: Nuorille naisille, jotka etsivät itseään. Kirjan kirjoittamisesta haaveileville. Vahvoja naishahmoja kaipaaville.
Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Pitää hereillä. Kirja tarjoaa virkistävän ja nostalgisen kurkistuksen elämänvaiheeseen, joka ei palaa koskaan.
Kommentit