Knausgårdin pieni pettymys

Knausgårdin Taisteluni (Like 2011, suom. Katriina Huttunen) on kyllä vaikea rasti. Tykkään ja en tykkää. En oikein tiedä, mitä ekasta osasta sanoisin, joten nyt on vedottava siihen viimeiseen valttikorttiin: kirjalliseen makuun.

Nimittäin. Ymmärrän, miksi Knausgård on niin järjettömän suosittu. Hän tekee taidetta omasta elämästään, sen kaikista tylsistäkin yksityiskohdista ja imitoi elämää lukijoiden ikävystyttämisen uhallakin.

Ja niin siinä käy: ajoittain ikävystyn ja jään jumiin. En voi sille mitään - osa kirjasta on mielestäni jonninjoutavaa jaarittelua, joka ei vie tarinaa mitenkään eteenpäin.

Knausgårdista jää pieni pettymyksen sivumaku, vaikka menestystäkin ymmärtää.


Kirjassa on myös henkeäsalpaavan hienoja hetkiä. Yksi järkyttävimmistä on kuvaus isän kuolemasta alkoholismiin ja tilanteen valkenemisesta lapsille, kun he lähtevät isän tuhoamaan isovanhempien taloon. Hävityksen keskellä kyyhöttää kuihtunut ja hylätty isoäiti. Veljekset alkavat kuurata taloa puhtaaksi mätänevistä vaatekasoista ja tyhjistä pulloista, enkä muista hetkeen lukeneeni vaikuttavampaa ja todenmukaisempaa kuvausta alkoholismista.

Tämä on suurta kirjallisuutta. Tämä on todellisuutta. Knausgårdilla on ehdottomasti hetkensä.

Mutta oma kirjallisuuskäsitykseni on toisenlainen. Arvostan kirjoja, joissa tiivistetään todellisuudesta esiin olennainen ja luodaan näiden tiivistymien kautta lukijan eteen kokonainen maailma, joka ei koskaan ole ihan samanlainen kuin kirjailijan päässä, vaan jotain muuta. Se on todella vaikeaa. Helpompaa on kuvailla ihmisten vaatteita ja ilmeitä tai arkisia tapahtumia kymmenen sivua.

Mielestäni Knausgårdin hienous hukkuu osittain tähän tekstin suodattamattomaan tulvaan. Tulee mieleen, että kirja on jätetty tarkoituksella editoimatta ja tiivistämättä, mutta itselleni mieleen jää vain yksi kysymys: miksi?

Ensimmäinen osa käsittelee hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka oli monella tavalla tavanomainen. Suhde isään on kirjan keskeinen teema, eikä Knausgård tunnu oikein pääsevän koskaan perille siitä, kuka hänen isänsä oli. Itsellenikin jää melko hämäräksi, miksi hän oli niin etäinen ja tiukka ja miksi hän alkoi ryypätä itseään hengiltä.

Tämänkin kyllä hyväksyn: useimmiten läheisten ihmisten todelliset motiivit jäävät meiltä ymmärtämättä. Kun kyse on omista vanhemmista, niin käy erittäin usein. Ihmiset kuolevat ennen kuin heidän kanssaan ehtii käydä tärkeät keskustelut, jos niitä haluaa koskaan edes käydä. On helpompi tehdä kuten Knausgård, muuttaa toiseen kaupunkiin ja jättää menneisyys taakse.

Kaikkea tätä arjen tragiikkaa Knausgård kuvaa hyvin ja koskettavasti. On tuskin sattumaa, että hän on aloittanut sarjan kirjoittamisen vähän alle nelikymppisenä eräänlaisena keski-iän kriisinä ja tilityksenä. Kun vain sisältöä olisi karsittu edes vähän.

Mutta silloin kai olisi hukattu koko Knausgårdin kirjasarjan idea. Luultavasti luen sarjasta vielä toisen osan, sillä perhe-elämän kuvaus kiinnostaa minua muutenkin aiheena enemmän kuin teinipojan ekat kännit ja epäonnistuneet bändikokeilut.

Alkulause: "Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi."

Kenelle: Kaikille, joilla on oikein paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Hyvä lahja filosofiselle isälle, joka tykkää fundeerata asioita ja elämää.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 2. Aiheuttaa uneliaisuutta, vaatii viitseliäisyyttä. Palkitsee kyllä ajoittain, jos ei uni tule ensin.

Kommentit

Helmi sanoi…
Mä olen oikeastaan ihan samaa mieltä, hienosti avasit tämän.
Mutta ehkä sillä poikkeuksella, että mun mielestä se laaja kuvailu, sen kymmenen sivun kirjoittaminen niin hyvin kuin Knausgård sen tekee, on todella vaikeaa. Että vaikka välillä tarina junnaa niin teksti ei, hänellä on mun mielestä jokin kielellinen taajuus mikä on aivan poikkeuksellinen.
Ina sanoi…
Se on totta, mutta tässä varmaan just tulee se makukysymys esiin - kun musta se tekstikin junnaa välillä aika pahasti.... Knausgårdin vaimo sanoi, ettei häntä haitannut tulla käsitellyksi kirjoissa, koska Knausgård kirjoittaa niin hyvin, mutta mulle tuli sellainen olo, että jotenkin teksti on aika epätasaista, parhaimmillaan hipoo nerokkuutta, tylsimmillään on vain tylsää ja jankkaavaa eli huonoa tekstiä. Ainakaan tämä kirja ei siis musta ollut kauttaaltaan järjettömän hyvin kirjoitettu. Osa laajoista kuvailuista on hyviä ja taitavia (ja se on kyllä vaativaa), mutta esimerkiksi isoäidin talon siivouksen kuvailu kerta toisensa jälkeen pesuainemerkkejä myöten ei jotenkin toimi mulle ollenkaan. Mutta Knausgårdissa on se ansio, että ei jätä kylmäksi lukijoita! Senkin takia aion lukea sen tokan vielä ainakin. Tästä pitäisi kyllä pitää lukupiiri, olisi todella kiinnostavaa kuulla, miten eri tavoilla ihmiset tätä lukevat!
Helmi sanoi…
Joo ymmärrän. Mulla on jo vuosi tuon ekan lukemisesta niin en niin tarkkaan muista, sen vaan että solahdin tekstiin täysin, silloinkin kun sitä tuntui olevan vähän liikaa.

Mutta, luen just Didionia ja hänen Maagisen ajattelun ajasta kirjoitin näin:

"Läpi kirjan minulle tuli tunnevälähdyksiä Liv Ullmannin Muutoksesta ja Bea Uusman Naparetkestä, rakkaimpia kirjoja minulle molemmat, niiden rytmistä ja rehellisyydestä, toden ja kauniin yhdistymisestä, pakosta kertoa ja kirjoittaa, järjen rajoista, tunteiden syvyyksistä. Ajattelin myös Knausgårdia, sitä miten hänenkin on ollut pakko kertoa ja kirjoittaa mutta niin paljon enemmän, kaikki, minuun vetoaa juuri Didionin ja Ullmannin ja Uusman kirkkaus, he eivät tarvitse tuhansia sivuja ja rönsyjä ja sivupolkuja, kaikki on tässä ja selkeää vaikka niin monimutkaista ja kipeää ja piiloutuvaa."

Että jaan sun ajatukset kyllä.
Ina sanoi…
Eli tässä mulle nyt vinkit kesälomaan: Ullmanin Muutos ja Didion, jota en ole vielä lukenut! Kuulostaa ihan mun kirjoilta, kiitos! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt