perjantai 14. huhtikuuta 2017

Esikoiskirjailija tulee kaapista

Samin ja Marjan rohkeus tarttuu. Tuli tarve tilittää. Palaan taas kirjoihin tämän postauksen jälkeen. Lupaan. 

Pannaan menemään -kirjan julkkarit olivat hauskat ja iloisen skumppaiset. Tuli mieleen omat kirjajulkkarit noin vuosi sitten. Se oli kyllä hieno päivä. Yksi elämäni parhaista - vertaisin sitä ehkä jopa lakkiaispäivään. Tuntui siltä, että oli saavuttanut elämässä jotain, minkä eteen oli tehnyt paljon töitä ja joka oli vaatinut paljon rohkeutta ja omien estojen ja epäilysten ylittämistä. Ystävät olivat ihan fiiliksissä mukana (kirjaa lukematta tietenkin). 

Vajaa vuosi sitten oli tämmöinen fiilis. Nyt on toisenlainen.

Omissa kirjajulkkareissaan viikko sitten Sami kysyi, että mites sun uusi romaani. Niin. Mites se? Olen miettinyt asiaa nyt viikon. Ajattelin, että ehkä näin vuoden jälkeen pitäisi sanoa siitä jotain, tulla ikäänkuin kaapista. 

Samoissa juhlissa sanoin kustantajalleni Mikko Aarnelle, että sori nyt, mutta taidan vetää sen kässärin sittenkin vessasta. Mikko ehdotti, että älä nyt vedä. Että voisihan sitä työstääkin. Muokata ja editoida, poistaa se, mikä ei toimi ja keskittyä siihen, mikä toimii. Kirjailijat usein tekevät niin. (Mikko on lukenut siitä jo aiemmin talvella ekan huteran luonnoksen ja antanut osuvan ja kannustavan palautteen muutosehdotuksineen.)

Mutta menin jumiin muuten vaan. Tuntui siltä, etten ehdi enkä pysty - tällä kertaa kunnon taustatyö tekisi aiheelle hyvää, mielellään yksi noin kuukauden matka yhteen tapahtumapaikoistakin. Lisäksi about viisi vuotta täysimääräistä kirjoitusaikaa.

Ei semmoista ole ihmisellä. Elämässä on tiettyjä realiteetteja kuten perhe ja päivätyö. Kannattaako sitten ollenkaan? Huonoja kirjoja tietysti maailmaan mahtuu, mutta täytyy kunnioittaa lukijaa, joka ehkä käyttää kirjaan 25 euroa ja odottaa ainakin kiinnostavaa lukukokemusta, jota ei tarvitse vetää vessasta koska kirjailijaa laiskotti.

Mutta tälläkin kertaa Mikko onnistui sanomaan jotain, josta sain kiinni: hän sanoi, että kustannustoimittajan työtä on auttaa kirjailijaa purkamaan rakennustelineet. Aivan. 

Nyt olen alkanut tehdä samaa kuin edellisen kässärin kanssa: deletoida. Rakennustelineitä on kirjan alussa kymmeniä sivuja ennen kuin ymmärsin, että olen tekemässä ihan toista kirjaa kuin luulin. Muutama henkilö saa siis häipyä, samoin koko hienosti sommiteltu alkuluku, jonka keksin viime kesänä ennen kuin tiesin kirjasta mitään. Rakennustelineiden purkaminen aiheuttaa siis melko ison hässäkän koko kässäriin ja poistoja ja muutoksia pitää tehdä vähän kaikkialla. Yksi kokonainen idea täytyy vaihtaa johonkin toiseen.

Mitä tilalle? En tiedä. Ehkä jäljelle jää joku sellainen ydin, jonka ympärille voi alkaa rakentaa jotain muuta kuin pelkkiä telineitä. Olen kurkistellut kässäriä ja huonolta se tuntuu edelleen, mutta kun kerron nyt täällä julkisesti tekeväni sitä, on pakko alkaa myös tehdä eikä vain keksiä tekosyitä sen välttelyyn.

Nimittäin itse tarinan haluaisin kertoa edelleen. En vain vielä tiedä miten.

Joku kysyi myös mistä kirja kertoo. Huh. No tota. Hmm. Se on semmoinen saariromaani. Yhdestä perheestä. Ja maailmasta. Kyllä te tiedätte.

Iloista pääsiäistä!


6 kommenttia:

Arja kirjoitti...

Kyllä sä keksit sen tavan, olen varma. Hieno tuo Mikon telinevertaus. Saariperhemaailmaromaania odotellessa toivottelen iloista pääsiäistä sinulle ja perheellesi!

Arja kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Arja kirjoitti...

Poistin tuplakommentin, jonka aina teen puhelimella, varmaan tähänkin...

Ina kirjoitti...

Kiitos Arja! Musta se telinevertaus oli niin hyvä, että joku muukin voisi hyötyä siitä. Sain sen ajatuksen avulla kiinni siitä, mikä kässärissä on ollut käynnistelyä ja tarinaan kiinni pääsemistä - en ole niitä, jotka kirjoittavat synopsikset ja excelit ennakkoon, vaan niitä oho-kirjoittajia. Sillon syntyy paljon turhaa, mutta toivottavasti vielä tulee jotain tilallekin. 😉

Mai Laakso kirjoitti...

Hyvää pääsiäistä :)

Ina kirjoitti...

Kiitos, sitä samaa ja vähemmän lunta ainakin etelään! 😊