Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Tässäpä kirja, joka pistää oman suvaitsevaisuuden koetukselle. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (Gummerus 2013) herätti ilmestyessään paljon kohua ja on ollut siitä asti lukulistallani.

Kirjaa on melkein mahdotonta käsitellä ilman omakohtaisia eettisiä fundeerauksia. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisesta nuoresta perheestä, jolle lapsia tuntuu siunaantuvan melkein pyhällä hengellä joka vuosi. Alle kolmekymppinen äiti uupuu, oikeastaan sekoaa kun neljän elävän lapsen ja yhden keskenmenon jälkeen tulevat vielä kaksoset.

Tätä on pienten lasten äitinä vähän tuskaista lukea. Sinänsä lestadiolaisuudessa ei ole itselleni mitään kovin uutta, sen verran sitä on viime vuosina käsitelty mediassa erilaisten kohujenkin kautta.

Mutta sitä on vaikea ymmärtää, vaikka yrittää. Olen oman maailmankatsomukseni ja kasvatukseni vanki, ja minun on vaikea pitää tällaista uskonnollisuutta muuna kuin järkyttävänä sovinismina ja naisten ihmisarvon riistona. Lisäksi omassa maailmankatsomuksessani on vähintäänkin epäilyttävää tehtailla kymmentä lasta per perhe, kun maailma on muutenkin hukkumassa ihmisiin.

Muuten on tietenkin ihan ok, jos perheessä yhdessä halutaan lapsia niin paljon kuin niitä sattuu pukkaamaan ja lapset pystytään jotenkin hoitamaan. Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan naisten alistamisesta synnytyskoneiksi oman jaksamisensa ja jopa henkensä uhalla.

Taivaslaulu ei jätä lukijaa kylmäksi.

Jatkuvasti raskaaksi tulevan Viljan ahdistusta ja epätoivoa kuvataan hyvin samastuttavasti, eikä siinä parisuhdekaan enää oikein kukoista. Naiset ovat erilaisia - toisille raskaudet ja synnytykset ovat upeita elämyksiä, toiset oksentavat ja nääntyvät haamuiksi. Silloin on kiva, jos voi itse valita montako kertaa sen haluaa kokea. Mutta lestadiolaisille ehkäisy on ehdottomasti suurinta syntiä ja varma tie helvettiin, olosuhteista riippumatta. Muutenhan maailmasta loppuisivat lestadiolaiset. Siinäpä naisen elämän tehtävä ja tarkoitus sitten. 

Ei tällaista voi ymmärtää. Itse uskon siihen, että jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä haluttuna ja toivottuna. Vauva per vuosi ja parhaina kaksi tuntuu aika hurjalta tahdilta nuorillekin vanhemmille. Ei onnistuisi minun hermoillani.

Lisäksi olin kuvitellut, että uskonnollinen yhteisö suojaa monilta muilta hankaluuksilta, eikä ketään jätetä yksin, toisin kuin ilman vahvaa sukua tai yhteisöä voi helposti käydä. Mutta Taivaslaulu ei vakuuta siitäkään: isovanhemmat loistavat poissaolollaan ja kaikilla ystävillä on omat suurperheensä hoidettavina, joten avun saaminen on vaikeaa.

Kirjan päähenkilö herättää itsessäni myös ärtymystä: onko pakko olla tyhmä? Miksi lapset on hoidettava kotona yksin marttyyrina ilman kotiapua, tai edes lyhyitä päiväkotipäiviä? Eikö äidin velvollisuus ole huolehtia myös omasta jaksamisestaan kaikin mahdollisin keinoin, että lapsille riittää energiaa ja rakkautta? Tulee tunne, että perhe kerjää vaikeuksia, mutta jälleen kerran: kun en ole saanut uskovaista kasvatusta, en voi tietenkään ymmärtää millaiseen äiti-marttyyrin ja uhrautujan rooliin tytöt kasvatetaan ja miten vaikea sitä vastaan on taistella. 

"Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä."

Voi helvetti. Tarvitseeko kenenkään naisen elämän todella olla tällaista 2010-luvulla?

Ikävä kyllä kirja ei siis lisää suvaitsevaisuuttani, vaan kasvattaa ennakkoluulojani erilaisia lahkoja kohtaan. Se on ikävää. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kaikki saavat uskoa mihin haluavat, jos ovat uskossaan onnellisia. Mutta Taivaslaulun perusteella naisen elämä lestadiolaisena näyttää miesten tarpeisiin alistetulta vankilalta. 

On kirjassa armoakin, mutta se löytyy ennen kaikkea puolisoiden välisestä rakkaudesta ja viisaasta aviomiehestä, joka tekee lopulta tärkeimmät ratkaisut vaimonsa puolesta. Uskontoa ei sinänsä tuomita tai pidetä pahana, ainoastaan sen jyrkkiä vanhakantaisia tulkintoja.

Taivaslaulu on hyvin kirjoitettu ja kiinnostava romaani, mutta vahva uskonnollinen sävy vaikuttaa maallikkolukijan lukukokemukseen aika paljon. Tyylillisesti kirja on omaan makuuni ajoittain hieman liian runollinen ja vertauskuvallinen, mutta se sopii raamatulliseen aiheeseen hyvin ja tuskin häiritsee lainkaan niitä, jotka ovat tankanneet Raamattua tärkeimpänä kirjana pyhäkoulusta alkaen. 

Kirjan jälkeen olen kyllä omaan elämääni oikein tyytyväinen. Onpa helppoa elää kahden lapsen äitinä ja onpa onni, ettei ole pakko saada lapsia sen enempää kuin meidän perheelle sopivalta tuntuu. Onpa onnellista, että minulla on riittävästi aikaa molemmille lapsilleni ja voin elää omaa elämääni työkuvioineen, ystävineen ja harrastuksineen siinä sivussa.

Sellainen elämä tekee minut onnelliseksi. Amen.

Alkulause: "Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen."

Kenelle: Kenelle tahansa, mutta varmasti erityisen tarpeellinen kirja uskonnollisen yhteisönsä sääntöjä kyseenalaistaville tai väsyneille äideille.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 3. Nopealukuinen ja vetävä tarina. 



Kommentit

Lukijatar sanoi…
Niinno. Omaa ymmärrystäni tämä kirja syvensi. Se toi esiin sekä ne tietämäni ongelmakohdat että arjen valoisat hetket ja auttoi näkemään, miksi tällainen elämäntapa saa edelleen suosiota. Kohujen poissaolo tuntui virkistävältä.

Itselleni esimerkiksi valkeni, että lestadiolaispiireissä vallitsevat arvot ovat oikeastaan paljolti yhteisöllisen kulttuurin arvoja ja samalla sellaisia, jotka ovat olleet Suomessakin ihanne esimerkiksi sataviisikymmentä vuotta sitten - perusteet vain ovat (osin) erityyppiset. Ihan mielenkiinnosta, onko sinulla vaikeuksia ymmärtää myös historiallisten romaanien henkilöitä, koska he elävät erilaisessa kulttuurissa kuin sinä?

Erikoista tällaisissa nykyajan yhteisöllisissä alakulttuureissa on se, että ympäröivä kulttuuri on individualistinen, mikä on yksi ristiriitojen lähde. Kirjassa tätä ristiriitaa kuvataankin esimerkiksi päähenkilön tuskaillessa sekä yhteiskunnan että yhteisön paineiden kanssa.

Ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole synonyymejä.
Ina sanoi…
En puhu tässä niinkään yksilöiden ymmärtämisestä, se on ihan selvää, että he toimivat oman kasvatuksensa, uskonsa ja yhteisönsä normien ja tapojen mukaan, vaan siitä, että en valitettavasti ymmärrä lestadiolaisuutta yhtään sen paremmin kuin ennen kirjaa. Päinvastoin. Minun on mahdotonta sekä ymmärtää että hyväksyä uskontoa, joka alistaa jäsenensä, sekä miehet että naiset sellaisiin käytäntöihin esimerkiksi ehkäisyn suhteen, jotka eivät nykyaikana olisi enää mitenkään pakollisia. Oletin, että ymmärtäisin kirjan jälkeen paremmin nimenomaan lestadiolaisuuden hyviä puolia kuten vahvaa yhteisöllisyyttä tai vanhahtavaa ja monella tavaa hyvääkin arvomaailmaa. Mutta mielestäni kirjassa perheet ja yksilöt jäivät todella yksin ongelmiensa kanssa. Siitä olin yllättynyt. Minun oli vaikea löytää lestadiolaisuudesta mitään kovinkaan positiivista tämän teoksen perusteella, mutta tämä on tietenkin vain yksi näkökulma ja kuvaus. Sen sijaan on monia muita uskonnollisia ryhmiä, joissa suhtautuminen ehkäisyyn on joustavampaa, mutta silti noudatetaan hyvin perinteisiä ja hyviä perhearvoja.

Henkilöiden ymmärtäminen riippuu kirjasta ja tavasta kuvata niitä, eikä mistään kulttuurista tai ajasta: tässä kirjassa oli vaikea käsittää esimerkiksi sitä, miksi päähenkilö nimenomaan väen vängällä halusi tehdä ja hoitaa kaiken loppuun asti yksin eikä suostunut etsimään apua ennen kuin oli melkein liian myöhäistä.
Lukijatar sanoi…
Yllättävää sikäli, että tämä oli ehkä positiivisin kuvaus lestadiolaisuudesta, jonka olen lukenut. Tai siis sillä tavalla positiivinen, jossa näkyi myös välähdyksiä turvasta, puhtauden tunteesta ja sisaruudesta tai veljeydestä, jotka varmasti toimivat hyvin vahvoina syinä pysyä yhteisössä. Tai kuvittelisin, omaa kokemusta ei ole.

Yhteisöllisille kulttuureille ovat käsittääkseni tyypillisiä jäykät hierarkiat ja vahva sosiaalinen kontrolli. Toisena puolena on juurikin se tiivis yhteisöllisyys ja mahdollisuus nojata elämänkatsomukseen "jonkin suuremman" osana, oli se sitten suku, uskonto tai kansakunta. Kyseessä ei siten ole pelkkä alistettuna oleminen - vaikka on siinä sitäkin - vaan myös selkeän struktuurin ja sanellun elämänpolun tuoma rauha, jota ihmiset haluavat tavoitella ja tehdä tiettyjä uhrauksia sen vuoksi. Muun muassa jättävät käyttämättä ehkäisyä, vaikka se olisi helpoin ja turvallisin reitti; sitä ei vain nähdä "oikeana" reittinä. Uskonnolliseen eetokseen kuuluu se, että mikä on helppoa ei yleensä ole oikein, eikä elämän tarkoituksena ole onnellisuus vaan "oikein" toimiminen, jonka sivutuotteena sitten syntyy onnea, jos on syntyäkseen. Sen takia ehkä individualistisesta näkökulmasta voi olla aluksi haastavaa hahmottaa, että tällaisessa yhteisössä elämän ei kuulu olla liian helppoa, joustavaa tai omannäköistä, ja juuri siitä kieltäytymisestä ja "oikealla tiellä pysymisestä" se tyydytys ja mielenrauha tulee. Tai kuuluisi yhteisön normien mukaan tulla, käytäntö vaihtelee.

No, lukukokemus on jokaisen oma tietysti. Itselläni on varsin erilainen muistikuva kirjasta. Minulle jotenkin oli hyvin ilmeistä, että Vilja toimi kuten toimi, koska hän hyvin epätoivoisesti halusi olla sellainen, kuin yhteisön jäsenten "kuuluisi" olla. Siinä onnistuminen olisi tuottanut hänelle iloa, onnea ja rauhaa, ja sitä kohti hän pyristeli niin pitkään kuin mahdollista, vaikka kuva kävi koko ajan etäisemmäksi. Hän kuitenkin joutui kohtaamaan oman rajallisuutensa ja myöntämään, ettei pysty täydelliseen, mikä oli sitten tietysti kriisi hänelle ja hänen suhteelleen yhteisöön. Yhteisöstä ja suhteista yhteisöön ylipäätään puhuttiin niin paljon, että tulkitsin sillä olevan suuri merkitys. Yhteisö tuntui paitsi vaativalta, myös lohdulliselta, sillä Vilja tunsi synkimpien hetkien lisäksi myös onnen hetkensä nimenomaisesti yhteisön osana, sen elämäntavan kautta.
Ina sanoi…
Juuri näin: tätä oikeastaan tarkoitinkin sillä, että täysin erilaisen ja individualistisen sekä itsenäisyyteen kannustavan kasvatuksen saaneena jokin Viljan valinnoissa jää minulta ymmärtämättä aidosti, vaikka tavallaan tajuan, miksi hän toimii kuten toimii ja mitä hän tavoittelee. Olihan kirjassa myös ystävä Maria, joka saa rauhan juuri niistä asioista, jotka Viljaa ahdistavat. Ja edelleen: iso osa maailman ihmisistä saa onnea ja rauhaa uskonnosta ja sen tuomasta turvasta ja se on hienoa, itse kuitenkin uskon siihen, että modernissa yhteiskunnassa tiettyjä käytäntöjä pitäisi päivittää - Viljankin perhe sai rauhan ja onnen vasta, kun hylkäsi lestadiolaisuuden jyrkät säännöt ja silloinhan heitä odottaakin helvetti eikä taivas... se tuntuu aika lohduttomalta uskonnolta armon sijaan. Mutta arvostan kovasti kirjailijaa, joka on nostanut näinkin tiukkoja teemoja rohkeasti esiin, kirja herättää paljon ajatuksia - itselläni tietysti eniten tunteiden kautta ja pienten lasten äitinä.
Helmi sanoi…
Oli pakko käydä katsomassa mitä tästä itse viime vuonna kirjoitin ja muistin oikein, ihan samat fiilikset kun sulla. Päällimmäisenä hämmennys, epäusko ja turhautuminen. Rauhalan kaunis, taitava kerronta ei poistanut ahdistusta jonka kirjan lukeminen mussa herätti.

http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/taivaslaulu-mihin-sina-uskot
Marjatta Mentula sanoi…
Käy katsomassa täällä, sinulle kirjoituksen lopussa kiitos: http://marjatankirjat.blogspot.fi/2017/03/blogitunnustus-bloggaajaystavalta-miksi.html
Ina sanoi…
Kiitos tästä, ihana! :) Olimme lomalla, joten nyt vasta vastaus, koitan osallistua tähän heti kun vain ehdin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan