Poissaolevan lukutoukka-äidin tunnustukset

Ajattelin, etten sano mitään, mutta pakko on. Sen verran alkoi päässä surrata tämä Helsingin kaupungin mainos, joka onnistui täydellisesti, jos haluttiin huomiota ja some-kiukkua. Jos taas haluttiin saada aikaan jotain muuta, niin puihin meni. 

Kyseessä on siis mainos, jolla halutaan kiinnittää huomiota aikuisten some-käyttäytymiseen ja lasten huomioimiseen sloganilla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa. Asia on tärkeä ja hyvä. Mainos ei. Siitä on ollut jo niin paljon hyviä analyysejä, ettei siitä sen enempää - olen täysin samaa mieltä mm. Project Maman kanssa, jonka ansiokkaan postauksen voi lukea täältä.

Mutta pistihän tämä miettimään. Saatoin syyllistyäkin, enkä varmaan ole ainoa. Paljon on luettu lehdistä siitä, että vanhemmat antavat jopa parin kuukauden ikäisten vauvojen keikkua telkkarin edessä katsomassa mitä tahansa samalla kun itse surffailevat jossain muualla. En vähättele ongelman suuruutta: iPadit, pelit ja telkkarin ikuinen ohjelmatulva ovat lapsille niin koukuttavia, että ne ovat erinomaisen helppo kasvatuskeino. 

Itse käytän edelleen telkkaria apuna uhmaikäisen pukemisessa räntävaatteisiin. Ja vähän muulloinkin. En usko, että tästä on mitään haittaa kenellekään - päinvastoin, vältyn suuttumasta ja hermostumasta itse, kun lapsi unohtaa pukemiskiukun ja katsoo viisi minuuttia mainoksia.

Päiväkotien ja neuvoloiden henkilökunta sen sijaan on jo raportoinut apaattisista lapsista ja vauvoista, jotka oppivat normaalia hitaammin puhumaan, koska heillä ei ole riittävästi kontaktia vanhempiinsa, jotka istuvat netin ääressä (tai jossain muualla). Se on järkyttävää.

Uskon, että tämä on oikea ongelma, joka kasvaa tulevaisuudessa - emmekä edes tiedä mihin mittakaavaan asti siinä vaiheessa, kun nykyiset iPad-lapset tulevat vanhemmiksi. Heistä voi olla normaalimpaa antaa vauvalle oma päätelaite kuin kuvakirja.

Mutta että nettiin uppoaminen olisi henkistä väkivaltaa? Ainakin omassa kuplassani tuntuu siltä, että asiasta puhutaan niin paljon, että iso osa vanhemmista pyrkii rajoittamaan omaa ja lasten netin käyttöä niin paljon kuin voivat jo nyt. 

Loput eivät välitä. Heitä tämä kampanja ei tavoita. 

Miten tämä liittyy lukemiseen? Kaikin tavoin. Aloin miettiä omaa lapsuuttani: äitini oli siinä mielessä poissaoleva, että hän luki paljon. Muistan hänet ehkä kaikkein parhaiten kirja kädessä eri tilanteissa. Sekin on poissaolevuutta, mutta ei se minua häirinnyt. Heti kun osasin, aloin maata hänen kainalossaan lukemassa omaa kirjaani. Se on parhaita lapsuusmuistojani.

Itse luen nykyään aina Hesaria aamiaispöydässä ja olen joskus miettinyt, kokevatko lapset sen poissaolemisena sen sijaan, että keskustelisimme kirjakielellä tulevan päivän odotushorisontista. En tiedä. Usein luen heille joitain uutisia ääneen, kuopus bongaa sivuilta auton kuvia ja esikoinen on jo oppinut vaatimaan säätiedotuksen tutkimista ja sarjakuvia. Melko usein lehteä revitään. Olen päätellyt, että he jäävät tästä tavastani henkiin.

Onko tässä eroa netin tuijottamiseen? Luulen, että on. Suurin ongelma iPadin ja kirjan välillä on se, että ainakin pienille lapsille kirjoja luetaan tai katsotaan yleensä yhdessä. Sen sijaan heidät on helppo jättää iPadin ääreen yksin, helpompi kuin kirjan ääreen. Eikä ihan pientä lasta ole tarkoitus jättää kovin paljon yksin, pitkäksi ajaksi ainakaan. Leluilla leikkiessään lapsi viihtyy itsekseen sen aikaa kuin viihtyy (esikoinen viihtyi yleensä 3,5 min, kuopus jopa puoli tuntia), mutta oman kokemukseni mukaan päätelaitteet ovat niin koukuttavia, että pienikin lapsi voi liimaantua laitteen ääreen turhan pitkäksi ajaksi. Helppoa vanhemmille, mutta tuskin kovin hyvästä lapselle.

Fakta on, että älypuhelimet ja iPadit ovat tulleet jäädäkseen. Mitä asialle voisi tehdä? Sen sijaan, että syyllistetään nykyvanhemmat (ja äidit, koska mainoksessa oli vain äiti, isät ovat mainostajien mukaan muutenkin aina poissa) voitaisiin tarjota hyviä vaihtoehtoja. Vähemmän iPadia - enemmän kirjoja, koko perheelle. Lukekaa lapsillenne. Sitten niiden voi antaa vähän sähläillä laitteidenkin kanssa. 

Mutta eihän siitä mitään somekohua saisi. Joku voisi silti yrittää. 

Lopuksi haluaisin kertoa syyllistyneille nykyvanhemmille tarinan noin 70 vuoden takaa. Äitini kertoi joskus, että hänen pikkuveljensä joutui olemaan päivät yksin pinnasängyssä, kun isoäitini kävi töissä kaupassaan. Kysyin, että anteeksi mitä. Niin. Isosisarukset olivat koulussa ja ideana oli, että samassa talossa asuva isoisoäiti kävi välillä katsomassa ja ruokkimassa pinnasängyssään yksin kököttävää lasta, kun vain muilta hommiltaan tai hoidettaviltaan ehti. Pääosin enoni kuitenkin oli pinnasängyssä yksin, kunnes joku isosiskoista tuli kotiin. 

Tätähän voisi kutsua heitteillejätöksi ja välinpitämättömyydeksi. En usko, että isoäitini päätyi tähän onnettomaan ratkaisuun vapaaehtoisesti tai ilman syyllisyyttä. Hänen oli silti elätettävä perhe isoisän sairastuttua. Ei ollut vaihtoehtoja. Sellaista se sodan jälkeen oli.

Mainittakoon, että enostani tuli hyvin onneton ihminen, joka kuoli jo keski-iässä. Uskon, että lapsuudella on ollut asiaan paljonkin vaikutusta. 

Näitäkin pinnasänkyyn hylättyjä lapsia nykypäivänä on. Osalla heistä on ehkä siellä mukana videopeli. En usko, että se parantaa asiaa.



Kommentit

Helmi sanoi…
Vitsi, olisin kirjoittanut just tämän jos olisin :) niin samaa mieltä. Kampanja oli hirveä ja epäonnistunut mutta veikkaan että pienen lisän yleiseen hermostumiseen on tuonut se pieni omantunnon piikki kuitenkin. Meillä ei ole ipadia eikä lapselle anneta puhelinta tms mutta silti se on se yleinen tunne että vaivaa kun uppoan ajatuksiini tai lehteen tai muuten vaan en jaksa olla tai leikkiä lapsen kanssa, toivon sen keksivän itse jotain. Väkivallaksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Ja tuo että ottaa oman kirjan ja tulee kainaloon, meillä on alkanut tapahtua just noin ja se on niin ihanaa että sydän pakahtuu.

Oon muuten tosi iloinen että kirjoitat tätä blogia taas :)
Ina sanoi…
Kiitos, yritän vaikka vähän tiukkaa tekee välillä! :D Olen taas ollut kyllä erittäin poissaoleva äiti koko viikon, lukenut kolmea kirjaa päällekkäin ja yrittänyt kirjoittaa kirjaakin, siinä välissä lapset ovat saaneet katsoa liikaa Pikku Kakkosta eli näin meillä...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt