Anja Snellman: Syysprinssi
Täällä kirjallinen seurapiiribloggaajanne, päivää! Pääsin ulos kotoa Anja Snellmanin kirjajulkkareihin ja virkistyin. Ihanat juhlat, samalla näytettiin 14.10 tulevan Syysprinssi-leffan ennakko, mutta siitä saa kertoa vasta 14.10 (vaikeaa, mutta palaan kuuliaisesti asiaan vasta silloin, leffatrailerin voi katsoa täältä).
Snellman vietti sekä uuden Lähestyminen-romaaninsa (WSOY 2016) julkkaria että taiteilijajuhlaa. Tänä syksynä Sonja O kävi täällä -esikoisromaanin ilmestymisestä on kulunut 35 vuotta. Ja millainen ura tähän väliin on mahtunutkaan! Olen ollut fani siitä asti, kun olen hänen kirjoistaan jotain ymmärtänyt, joten objektiivisuudesta ei ole nyt tietoakaan.
Syysprinssi ilmestyi 20 vuotta sitten (silloin nimellä Anja Kauranen). Luin sen silloin 22-vuotiaana kirjallisuuden opiskelijana ja kirjoitin siitä hurmioituneen esseen, joka luultavasti on saanut opettajan poskilihakset nykimään. En tiedä onko hyvä vai harmi, ettei esseetä ole tallessa - olisi ehkä kiinnostavaa lukea nyt 20 vuotta myöhemmin, mikä kirjassa silloin hurmasi. Luultavasti toivoin, että elämäni olisi yhtä vauhdikasta ja huumaavaa kuin kirjan päähenkilöllä, joka kirjoittaa esikoiskirjaansa, osallistuu rajuun punk-liikkeeseen ja ennen kaikkea rakastuu intohimoisesti syksyn esikoiskirjailijatähteen.
Jos joku olisi silloin kertonut, että tasan 20 vuotta myöhemmin julkaisen oman esikoiskirjani ja istun Hesarin nettitelkkarissa Anja Snellmanin haastateltavana, olisin kyllä pyörtynyt. (Tosin ei pyörtyminen kaukana siinä haastattelutilanteessakaan ollut - se oli hyvin epätodellista. Ennen haastattelun alkua istuin siinä jännittämässä ja ihmettelin, mitä hittoa tapahtui?)
Nyt oli pakko lukea Syysprinssi uudelleen saman tien. Snellman oli sen kirjoittaessaan suurin piirtein saman ikäinen kuin olen nyt. Kirjan päähenkilö käy tapaamassa 15 vuoden jälkeen entistä rakastettuaan mielisairaalassa ja alkaa kirjoittaa vastoin aikeitaan heidän tarinaansa, sillä rakastetun muistista on kadonnut lähes kaikki.
Huh. Se oli hieno kirja silloin ja se on hieno kirja nyt. Eri tavalla luulisin. Kirja kertoo traagisesta, hullusta rakkaudesta ja intohimosta, yhteenkuuluvuudesta ja sulautumisesta, joka hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Niin suurille rakkauksille monesti käy.
Nelikymppisenä sitä lukee vähän toisin. Parikymppisenä samastuin tietenkin nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan, nyt keski-ikäiseen kertojaan. Kirja on surullinen. Ymmärrän toisella tavalla tarpeen muistella ja kirjoittaa ja etenkin mielisairaalakeskusteluiden kivuliaisuuden, tarpeen tavata rakastettu vielä kerran, kysyä mitä tapahtui ja mitä ei tapahtunut, kuka hajotti ja kenet?
Kai meistä jokainen muistelee nuoruuden rakkauksiaan joskus - kirjan mukana palaan väistämättä miettimään sitä parikymppistä tyttöä, joka luki Sonja O:ta, Virginia Woolfia ja Erica Jongia, istui naistutkimuksen feminismi-luennoilla ja luuli, että maailman voi vielä pelastaa. Sen aikainen nuoruudenrakkauteni ei kestänyt loppuikää, eikä ihme: en kerta kaikkiaan ollut kasvanut vielä aikuiseksi enkä ylipäänsä osannut olla tasa-arvoisesti kenenkään toisen kanssa. Siihen väliin tarvittiin pari Sonja O -vuotta. Onneksi.
Syysprinssi on hieno romaani nuoruudesta ja rakkaudesta, haaveesta kirjoittaa ja valloittaa maailma yhdessä ja sen kaiken mahdottomuudesta:
"Minä vartuin sinun kainalossasi kirjailijaksi ja ymmärsin heti ensimmäisestä omasta lauseestani lähtien että rakkaus on este todelliselle kirjoittamiselle, oikeammin sen vastakohta, sillä kirjoittaminen on rakkauden poispyyhkimistä, ohittamista, sen korvaamista."
Yhtä lailla kuin kirja rakkaudesta, Syysprinssi on tarina kirjailijaksi kasvamisesta, oman äänen löytämisestä. Lupaava esikoiskirjailijatähti päätyy Lapinlahden käytäville, kirjallinen ura jää lupaukseksi. Yhteinen kirjoittaminen on mahdoton haave, koneensa äärellä jokainen on yksin.
Syysprinssi on klassikko, joka kestää aikaa.
Snellman vietti sekä uuden Lähestyminen-romaaninsa (WSOY 2016) julkkaria että taiteilijajuhlaa. Tänä syksynä Sonja O kävi täällä -esikoisromaanin ilmestymisestä on kulunut 35 vuotta. Ja millainen ura tähän väliin on mahtunutkaan! Olen ollut fani siitä asti, kun olen hänen kirjoistaan jotain ymmärtänyt, joten objektiivisuudesta ei ole nyt tietoakaan.
 |
| Ihanat A:t lavalla: Anna-Riikka Carlson ja Anja Snellman. Kuvassa uusin romaani Lähestyminen. |
Syysprinssi ilmestyi 20 vuotta sitten (silloin nimellä Anja Kauranen). Luin sen silloin 22-vuotiaana kirjallisuuden opiskelijana ja kirjoitin siitä hurmioituneen esseen, joka luultavasti on saanut opettajan poskilihakset nykimään. En tiedä onko hyvä vai harmi, ettei esseetä ole tallessa - olisi ehkä kiinnostavaa lukea nyt 20 vuotta myöhemmin, mikä kirjassa silloin hurmasi. Luultavasti toivoin, että elämäni olisi yhtä vauhdikasta ja huumaavaa kuin kirjan päähenkilöllä, joka kirjoittaa esikoiskirjaansa, osallistuu rajuun punk-liikkeeseen ja ennen kaikkea rakastuu intohimoisesti syksyn esikoiskirjailijatähteen.
Jos joku olisi silloin kertonut, että tasan 20 vuotta myöhemmin julkaisen oman esikoiskirjani ja istun Hesarin nettitelkkarissa Anja Snellmanin haastateltavana, olisin kyllä pyörtynyt. (Tosin ei pyörtyminen kaukana siinä haastattelutilanteessakaan ollut - se oli hyvin epätodellista. Ennen haastattelun alkua istuin siinä jännittämässä ja ihmettelin, mitä hittoa tapahtui?)
Nyt oli pakko lukea Syysprinssi uudelleen saman tien. Snellman oli sen kirjoittaessaan suurin piirtein saman ikäinen kuin olen nyt. Kirjan päähenkilö käy tapaamassa 15 vuoden jälkeen entistä rakastettuaan mielisairaalassa ja alkaa kirjoittaa vastoin aikeitaan heidän tarinaansa, sillä rakastetun muistista on kadonnut lähes kaikki.
 |
| Leffapokkari ja kirja 20 vuoden takaa. |
Huh. Se oli hieno kirja silloin ja se on hieno kirja nyt. Eri tavalla luulisin. Kirja kertoo traagisesta, hullusta rakkaudesta ja intohimosta, yhteenkuuluvuudesta ja sulautumisesta, joka hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Niin suurille rakkauksille monesti käy.
Nelikymppisenä sitä lukee vähän toisin. Parikymppisenä samastuin tietenkin nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan, nyt keski-ikäiseen kertojaan. Kirja on surullinen. Ymmärrän toisella tavalla tarpeen muistella ja kirjoittaa ja etenkin mielisairaalakeskusteluiden kivuliaisuuden, tarpeen tavata rakastettu vielä kerran, kysyä mitä tapahtui ja mitä ei tapahtunut, kuka hajotti ja kenet?
Kai meistä jokainen muistelee nuoruuden rakkauksiaan joskus - kirjan mukana palaan väistämättä miettimään sitä parikymppistä tyttöä, joka luki Sonja O:ta, Virginia Woolfia ja Erica Jongia, istui naistutkimuksen feminismi-luennoilla ja luuli, että maailman voi vielä pelastaa. Sen aikainen nuoruudenrakkauteni ei kestänyt loppuikää, eikä ihme: en kerta kaikkiaan ollut kasvanut vielä aikuiseksi enkä ylipäänsä osannut olla tasa-arvoisesti kenenkään toisen kanssa. Siihen väliin tarvittiin pari Sonja O -vuotta. Onneksi.
Syysprinssi on hieno romaani nuoruudesta ja rakkaudesta, haaveesta kirjoittaa ja valloittaa maailma yhdessä ja sen kaiken mahdottomuudesta:
"Minä vartuin sinun kainalossasi kirjailijaksi ja ymmärsin heti ensimmäisestä omasta lauseestani lähtien että rakkaus on este todelliselle kirjoittamiselle, oikeammin sen vastakohta, sillä kirjoittaminen on rakkauden poispyyhkimistä, ohittamista, sen korvaamista."
Yhtä lailla kuin kirja rakkaudesta, Syysprinssi on tarina kirjailijaksi kasvamisesta, oman äänen löytämisestä. Lupaava esikoiskirjailijatähti päätyy Lapinlahden käytäville, kirjallinen ura jää lupaukseksi. Yhteinen kirjoittaminen on mahdoton haave, koneensa äärellä jokainen on yksin.
Syysprinssi on klassikko, joka kestää aikaa.
Kommentit