Ian McEwan: Vieraan turva
Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat.
Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen.
McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEwan on nerokas vihjailija, joka osaa rakentaa vähillä sanoilla vaikuttavia tunnelmia. Arvostan kirjailijoita, joiden ei tarvitse purkaa jokaista henkilöä osiin ja täysin paljaaksi - tehokkaampaa on se, mitä jätetään sanomatta. Lukija projisoi silloin omaa alitajuntaansa tekstiin, eikä mikään ole sen pelottavampaa. Siinä on psykologisen romaanin ja terapiakirjan välinen ero.
Pääpariskunnan Maryn ja Colinin suhteen jonkinlainen jämähtäneisyys ja kireys tulevat selväksi ilman kummempaa kriisiä tai selitystä. He kaipaavat selkeästi joko eroa tai uutta potkua suhteeseensa - niinpä he suostuvat lähtemään kiehtovan muukalaisen, Robertin vieraaksi ensin hänen baariinsa ja sen jälkeen ylelliseen kotiin, jossa odottaa selkäkipuinen ja palatsin vangiksi jäänyt vaimo.
Siinä missä Robert tuoksuu vaaralle ja sovinismille, vaimo Caroline vaikuttaa naisellisen alistetulta ja hermoheikolta. Melko perinteinen mies-nais-asetelma siis, mutta vaikeahan tällaista outoa paria on vastustaa. Näiden kahden vastapariskunnan suhteista McEwan saa kehiteltyä seksuaalisen trillerin, jossa kerrotaan jälleen kerran jotain hyvin epämiellyttävää ihmisestä.
En voi kuin ihailla ja ihmetellä McEwanin mielikuvitusta. Takakannessa luvataan kylmiä väreitä ja niitä kirjasta kyllä saa. Luen McEwania silloin, kun olen jollain lailla kyllästynyt ihmiskuntaan (tähän aikaan vuodesta lähes aina, enkä tiedä miksi juuri nyt melkein kaikki julkinen keskustelu Angry Birds -mekkoineen tuntuu erityisen turhalta ja typerältä): McEwanin ihmiskuva on väistämättä synkkä, mutta hänen kirjallinen nerokkuutensa saa silti uskomaan ihmiseen.
Edellisessä lauseessa ei ole oikeastaan mitään järkeä, mutten McEwanin kiehtovuutta osaa muullakaan tavalla kuvailla: olen missä mielentilassa tahansa, McEwaniin en koskaan pety. Hänen romaaninsa imaisevat maailmoihinsa oli keskittymiskyky kuinka kehno tahansa. Jos olen stressaantunut tai ikävystynyt, ärsyynnyn huonosta kirjasta ja kerronnasta suunnattomasti. Jos olisin kriitikko, kirjoittaisin silloin varmaan hirveitä ja ilkeitä teilauksia kohtuullisistakin romaaneista (koska olen bloggaaja, pidättäydyn sen sijaan silloin kirjoittamasta mitään - tämä ei nyt muuten ole kriitikoita vastaan, vaan enemmän kielikuva, en väitä heidän mielialojensa vaikuttavan kritiikkehin ;). McEwan taas onnistuu piristämään, oli tarina miten hirveä tahansa.
Ja tällä kertaa se kyllä on. Suosittelen.
Kenelle: Niille, jotka eivät jaksa McEwanin mammuttiromaaneja: lyhyt ja nopealukuinen.
Alkulause: "Joka iltapäivä, koko kaupungin alkaessa hotellihuoneen tummanvihreiden ikkunaluukkujen tuolla puolen liikehtiä, terästyökalujen järjestelmällinen kilkutus vasten hotellin kahvilaponttooniin kiinnittyneitä rautaproomuja herätti Colinin ja Maryn." (Palatakseni käännökseen: jo alkulause kertoo sen, että tässä teoksessa on mielestäni muita McEwanin käännöksiä enemmän edellisen kaltaisia mutkikkaita lauserakenteita. Se voi johtua alkuteoksesta tai sitten kääntäjän kädenjäljestä.)
Motto:
kuinka me asuimme kahdessa maailmassa
tyttäret ja äidit
poikien kuningaskunnassa
Adrianne Rich
(Tämän nerokkuuden tajuaa vasta luettuaan kirjan, samoin kuin toisen pidemmän sitaatin, joka avaa kirjan nimen.)
Jälkimaku: Puistatus. Mistä se näitä keksii?
Starat: 4. Taattua McEwania.
Kommentit
Minä en ole vieläkään tästä toipunut. Luen ensi tilassa uudelleen.
Katsoin tästä tehdyn elokuvan traileria ja tulin ihan huonovointiseksi. Helen Mirren on suosikkieni suosikki, mutta en taida ikinä katsoa tästä tehtyä filmiä. Kestän lukea enemmän kuin nähdä.
Kerrankin olimme täysin samoilla aaltopituuksilla ja tuon sun aloitus on hauska. Sinä pettyessäsi ihmiskuntaan luet Iania ja minä luen häntä siksi,että tavalliset ihmiset ikävystyttävät minua. McEwanin seurassa ei voi ikävystyä.
Tästä kirjasta tuli outo tutina, että tämä voisi olla mahdollista eli aivan toisin kuin Sementtipuutarhassa. Tämä on paljon, paljon hyytävämpi juttu.
Pelottavinta tässä tosiaan on se todentuntuisuus, Sementtipuutarha meni tavallaan överiksi, vaikka oli vastenmielisempi. Tämä voisi tapahtua, huh sentään.
Liika hehkutus voi olla huonosta, mulle alkaa käydä Franzenin kanssa vähän niin. ;) McEwan-innon sain luottokollegan vinkistä, hän vannoi ja vakuutti, että kannattaa kokeilla.
Tosi mielenkiintoinen arvio, joka pukkasi kirjaa lukupinossa aika paljon ylöspäin!