Olli Jalonen: Poikakirja

Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppilaille asti. Tekee mieli sanoa, että ennen oli miehet rautaa - tai sirpaleita täynnä. Ajan poliittiset virtaukset ja sodasta toipuminen välittyvät vain aikuisten kommenteissa tai äänenpainoissa ohimennen, kuten lasten näkökulmasta aina.

Jalosen kielellinen taituruus pienen pojan ajatusten ja kasvun kuvaajana on niin ilmiömäistä, että se huumaa. En pysty edes kuvailemaan, miten hienovireisen tarkkaa, oikeaan aikaan ja maailmaan vievää lauserakenteita ja sanontoja myöten se on.

Tällaisestä kielellisestä virtuoosimaisuudesta tulee itku. Poika ystävineen ja monine lähipiirin traagisine kohtaloineen tuntuu elävämmältä kuin elokuvissa: miten joku osaa käyttää kieltä näin?

Pyrin välttämään kirjojen epäreilua vertailua, mutta teen sitä parin lauseen verran. Rimmisen Nenäpäivää on kiitelty nimenomaan kielen uudistamisesta enkä kiistä Rimmisen kielellisiä ansioita. Itseeni vain tekee huomattavasti syvemmän vaikutuksen Jalosen taito kielen vanhentajana. En ymmärrä, mistä hän kaivaa kaikki suomen kielen nostalgiset ilmaukset ja sanat ja koko sen kuvion, joka taikoo pikkukaupungin lukijan päähän elävänä hajuja ja värejä myöten.

Varsinkin, kun tämä tehdään osoittelematta ja ilman kikkailua. Tiedätte jo, että siitä saa Inahduksessa aina ylimääräisiä bonuspisteitä ropisemalla - jos kirjailija toimii vaivihkaa ilman suurta melua ja osoittelua, vaivun ihastuksesta lähes transsiin.

Ai mistä kirja kertoo? No Ollista, joka oppii elämää kotona ja koulussa. Oletan, että päähenkilön nimessä on kirjailijan lisäksi tahallinen viittaus "Ollin oppivuosiin". Ylin auktoriteetti on veteraaniopettaja, joka opettaa tiukan sotilaallisella kurilla oikean miehen mallia, sellaisen, joka ei vingu ja valita, vaikka kaverit potkisivat pihalla lysyyn. Koulukurista alkaa ymmärtää omien vanhempien ajatusmalleja: juu, aika noloja pullamössöjä tässä ollaan, myönnetään.

Toisaalta lapset saavat kesät talvet pyöriä omissa oloissaan ulkona ilman vahtimista ja vahinkojakin sattuu sen mukaan. Tulee mieleen, että ennen oli kasvatus tiukkaa, mutta oleminen vapaata. Nykyään on päinvastoin, kun näitä kaikkia lasten vahtimiseen tehtyjä turvavälineitä ja konttauskypäriä katsoo (joiden tärkeyttä en millään muotoa tietenkään kiistä).

Ero nykypäivän ja 60-luvun välillä on joka tapauksessa suurempi kuin tv:stä ymmärtää - köyhää oli, mutta kirjassa ei ruikuteta. Jotenkin onnellisilta ihmiset tuntuvat kaiken niukkuuden keskelläkin, mikä pistää miettimään. Ollin perheessä lapsia on viisi, isosiskojen elämästä opitaan tytöistä ja pojista, jotain naiseksi kasvamisestakin. Liikuttava hahmo on perheen pienin kutsumanimeltään "Pieni", ilmeisesti autistinen lapsi, joka kotiin ikkunan ääreen unohdettuna viimeistään muistuttaa siitä, että jotain kehitystä on yhteiskunnassamme sitten 60-luvun tapahtunut - kuitenkin.

Ollin oppimat asiat kiteytetään aika ajoin pikkuvanhoihin lapsen viisauksiin, jotka liikuttavuudessaan hymyilyttävät:

"Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin:

Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta."

Poikakirja on viisas, liikuttava ja vangitseva kirja, joka ei yritä olla muuta, ainoastaan kuvata pienen palan mennyttä aikaa ja maailmaa, joka ei palaa.

Kenelle: Ei ikärajaa, lasten maailma on kaikkien. Suositellaan vanhemman polven lisäksi erityisesti nuorille, jotka eivät ihan tajua isovanhempien jorinoita siitä, miten hyvin asiat nykyään on. (Vaikka olemmekin tyytymättömiä kaikkeen kaiken aikaa ja sitä enemmän, mitä enemmän meillä on.)

Jälkimaku: Positiivis-nostalginen joskin havaittavissa myös hennosti haikean surumielinen jälkipotku.

Alkulause: "Se on pieni päivä keväällä."

Starat: Viisi.