Kirjailijan tylsempi elämä


Seuraa ekan sadan sivun analyysi Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava).

En ole kirjoittanut elämäkertaa, kun olen arvellut sen olevan suht tylsää luettavaa. Itkonen nyt kuitenkin päätti ryhtyä hommaan. But why?

Tulos vaikuttaa yhtä ristiriitaiselta kuin aiemmin hihittämäni kirjan mainosvideo. Toisaalta Itkonen on oman sukupolveni suuri tulkki. Tietysti toisen lama-nuoruuden kokeneen lukutoukan kokemukset kiinnostavat. Tuttuus ilahduttaa: kaupassa tienasin reissurahoja itsekin, koulua käytiin kiltisti, kapina oli minimaalista, ensirakkaus huumaavaa ja suuri tulevaisuus odotti jossain muualla.

Syntyykö tästä suurta draamaa? Ei oikein. Itkonen purki aiemmin jossain loistavassa kolumnissaan tuskaansa siitä, ettei nykymieskirjailijoiden elämästä synny edes kunnon elämäkertoja: vaippoja vaihdetaan ja kirjoja kirjoitetaan aikataulussa ja odotusten mukaan, toista oli Saarikosken aikaan. Romaanissa asiaa kuvataan näin:

"Mutta mahdollista on sekin, että hän vain toteuttaa kohtalonsa, syntyy viallisena ja elää viallisen elämän. Jättää elämättä, kirjoittaa sen sijaan. Kaikki on hänelle fiktiota, koko elämä, toisten ihmisten elämät ja hänen omansa. Niin hän on ajatellut aina, pikkulapsesta asti."

Koska Itkonen on lahjakas kirjailija, hän tajuaa alennustilansa itsekin. Niinpä kirjassa on mukana toinen tarina, kiinnostavampi: keski-ikäinen Päivi, joka kyllä on elänyt ja rajusti, mutta jättänyt sen sijaan kirjoittamatta. Tämä vastakkainasettelu on kiinnostavaa.

Olen ihmetellyt Itkonen aiemmissakin romaaneissa, miten hyvin hän osaa asettua naisen nahkoihin ja kirjoittaa siitä aidosti. Se on harvinainen lahja. Onneksi Itkonen ei jätä lahjaansa paitsioon. Odotan eniten Päivi-osioita ja ennen kaikkea odotan sitä, mikä yhteys tarinoiden välille lopulta syntyy. Jotain nerokasta Itkonen tästä vielä kehittelee väkisinkin.

Päivin suulla kerrotaan myös parhaat oivallukset ihmisistä ja kaikesta siitä sotkusta, mitä ihmissuhteiksi kutsutaan. Kommentti ex-aviomies Karista: "Kari luulee edelleen olevansa mies, joksi minä Karia luulin."

Tylsänäkin Itkonen on hyvä.

Kommentit

Unknown sanoi…
Mä en enää kestä yhtään Itkos-pettymystä ja tää antaa kyllä viitteitä siihen suuntaan. EIIII! Mutta jospa ne loput sivut olisivat sitten jotain nerokasta. Laitan käteni ristiin.
Ina sanoi…
Meibii... ;) Kirja kyllä vetää, mutta vähän laiskanlaisesti Itkoseksi (olen fani, huom). Pidän toistaiseksi eniten kahdesta ekasta romaanista, joista ehkä ykkönen on Anna minun rakastaa enemmän. Kohti oli sen sijaan mulle pettymys, jotkut taas pitävät sitä parhaana.

Katellaan. Annan muuten tässä väärän kuvan: kyse ei tietenkään ole mistään elämäkerrasta, vaan fiktiosta, jossa on omaelämäkerrallisia aineksia. Aivan. Niinhän meillä kaikilla.
Luulen, että jätän väliin tämän Itkosen. Novellikokoelma oli niin läpihuutojuttu, että petyin ja Kohtikaan ei tehnyt vaikutusta. Annan minun rakastaa enemmän teki myös minuun suurimman vaikutuksen.
Jenni sanoi…
Itkosen uusinta lukematta luulen, että olen siitä samaa mieltä kuin Savon Sanomat: http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/itkonen-kadottaa-tarinan-erilaisten-kertojien-kudelmaan/590651
Kuulostaa pahasti "väliteokselta" - jonka jälkeen toivottavasti saadaan taas hyvää Itkosta. Tosin toive ei ole kovin vakaalla pohjalla, kun musta Itkonen on petytyttänyt kirja kirjalta aina enemmän. Eka oli paras ja toka hyvä, mutta sitten...
Ina sanoi…
Aijai. Mulla on kiireen takia kirja edelleen puolivälissä, pitää lukea se pian loppuun, että voin päättää onko kyseessä postmodernin nerouden tuote, joka ymmärretään vasta ensi vuosituhannella vai pakollinen välityö.

Kovin hyvää ei kerro se, että kirja ON puolivälissä, edellisiä luin yöunista tinkien. Nyt alkaa nukuttaa. ;)

Sanon jo tässä vaiheessa, että yksi tiivistyskierros olisi tehnyt hyvää.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita