Seesam, aukene!
Olen heittäytynyt uusien yritysten pariin. Sattui pienen nilkkaonnettomuuden takia olemaan kerrankin vähän aikaa, joten kaivoin keskeneräisten kirjojen nolostuttavaa pinkkaa. Mitä osui käteen:
Arundhati Royn Joutavuuksien jumala (Otava). Booker-palkittu ja kaikkien sivistyneiden kirjaihmisten suosittelema, hehkuttama ja ihailema, jota ei kuulemma voi jättää kesken. No kyllä voi. Kahdesti. Arvelin olleeni edelliskerralla liian nuori ja hätähousu. Nyt olen lukenut intialaista kirjallisuutta, ymmärrän maailmaa ja elämää, joogaan, kasvatan kärsivällisyyttä ja puhdistan auraa.
Ei hitto. Taistelin maagisen sadan sivun yli ja luovutin. Ei tule mitään: Roy kirjoittaa hyvin, tarinan aineksia on ja kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta en pääse kärryille. Hermostun siitä, että joka aukeamalla tulee uusia henkilöitä, sukulaisia ja sivujuonia kun en ole kartalla edellisistäkään. Sekavaa, en löydä punaista lankaa: muuten kyllä tykkään kirjoissa aikakerrostumista, sivujuonista ja monista persoonista, jos punainen lanka kuljettaa mukanaan, esimerkkinä Sadan vuoden yksinäisyys.
Jos ei Jenni jakaisi tätä kokemusta, saattaisin masentua. Paljonko sitä pitäisi lukea, että nerokkuus ja suurenmoisuus paljastuisi? Tuomio: tässä on nyt yksi kaikilla kriteereillä hyvä kirja ja klassikko, johon en pääse sisään. Seesam ei aukene, ei millään.
En lannistunut, tartuin seuraavaan. Haruki Murakamin Kafka rannalla on edelleen kesken, mutta otinkin ässänä hihasta Murakamin edellisen läpimurtoteoksen Suuri lammasseikkailu. (Tammi). Se on mahtava! Olen lukenut siitä huitaisemalla sata sivua, enkä malta lopettaa. Siinä tuntuu olevan kohdallaan juuri se, mikä Roystä puuttuu: juoni kulkee sinne tänne, harhailee ja hakee Calvinomaisia käänteitä, mutta punainen lanka kuljettaa. Murakamista siis kuulette vielä, Roysta ette tällä kertaa ainakaan. Seuraavassa elämässä?
Kommentit
Sama vika Joutavuuksilla, siellä se on nököttänyt hylättynä hyllyllä jo muutaman vuoden ajan, kun en päässyt alkua pidemmälle. Tänä kesänäkin on jo niin valtavasti luettavia kirjoja lomalle, etten uutta yritystä usko tekeväni vähään aikaan.
Se edellinen mediapostaus oli todella mielenkiintoinen!
Saari63
Suuri lammasseikkailu on pyörinyt mielessä aina välillä. Jos se on noin hyvä, niin taidan siirtyä sen ajattelusta konkretiaan ja lukea minäkin sen. Luotan sun mielipiteeseen. :)
Pikaista paranemista nilkalle!
Itselläni taas on "Suuri lammasseikkailu" vieläkin kesken, tosin englanniksi. Katsotaan milloin saan sen loppuun...
Reeta Karoliina: Joutavuudet ei ole musta varsinaisesti vaikea - se on musta enemmän sekavuutensa takia vähän tylsä... Siis jos vaikeaksi luokitellaan esim. Alastalon salissa. ;)
Tämä keskustelu kuvastaa alun merkitystä: voi tulla hyväkin kirja tuomittua, jos ei siihen heti alussa pääse mukaan. Tai kuulu niihin sisseihin, jotka eivät ole opetelleet jättämään kirjoja kesken (kirja-alalla työskentelevien ammattitauti ;).
Itse rakastin Joutavuuksien Jumalaa! Luin sen ollessani Keralassa ja kirjan sivut ikään kuin kääntyivät itsestään kun ympärilla tuoksuivat mangot, kulkukoirat ajoivat porsaita takaa ja karkkiväreihin puetut lapset kannattelivat päivänvarjojaan. Luin kirjan kyllä alkuperäiskielellä eli englanniksi, ehkä käännös ei ole paras mahdollinen. Ina, aivan ihana blogi sulla! Ja jokaiselle ulko-suomalaiselle kirjanarkkarille aivan must!
Aloin miettiä kaatuneen maidon dilemmaa: olenko onnistunut jonkun kirjan kanssa tokalla kerralla koskaan sen paremmin? En keksinyt yhtään. Apua. Tämä on haaste, johon on tartuttava: aion yrittää uudestaan kesälomalla Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä. Tykkään Austerista ja kirja oli ihan kiinnostava, mutta joku siinä tökki, mielentila ehkä.
Itse asiassa: en tainnut tykätä päähenkilöstä. Kehtaako tällaista taas tunnustaa - eihän päähenkilöistä TARVITSE tykätä. Mutta jotenkin sen kyynisen erakkoäijän seura alkoi tympäistä liikaa. Päätin valita siis sillä kertaa parempaa seuraa. ;)
Sonja: tietysti ihanan kirjan haukkuminen on henkilökohtainen loukkaus, sehän on selvä! Ihan oikeutettua suuttumusta, kehtaskin haukkua Sadan vuoden yksinäisyyden, grr!
Minua kiinnostaisikin kuulla palkitseeko kirja vasta loppupuolella vai avautuuko se kun sen on lukenut kokonaan? Tätä kirjaa on hehkutettu niin paljon kaikkialla että haluaisin itsekin päästä osalliseksi tuosta lukunautinnosta.
Aion kyllä yrittää antaa tälle toisenkin mahdollisuuden.
T. Satsa (myös ulkosuomalainen)
PS. Sadan vuoden yksinäisyys on maailman paras kirja
Kauimpana kuolemasta ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta on palkitseva myös sen takia. Mulle se kolahti lopullisesti nimenomaan kokonaisuutena, eli sanoisin, että kannattaa lukea loppuun, mutta edellyttää keskittymistä. Oon kuullut harvinaisen monilta, että se täytyy lukea toiseen kertaan, että saa kaiken irti.
Joissain kritiikeissäkin on vähän moitittu rakennetta - makuasioita, toiset tykkää ja toisten mielestä se on vaikea. Mutta silti kuuluu mun mielestä niihin, jotka aukeaa täysin vasta lopussa, varovasti kannustan vielä siis kokeilemaan. ;)
Sitten paljastuksia: En ole lukenut Sadan vuoden yksinäisyyttä, en Murakamia enkä vielä edes Hirvosta. Austerin New York -trilogian sentään, ja se oli mielestäni hyvä, muttei huippu. Viimeinen tarina oli paras, eli kannattaa ehkä lukea loppuun tai aloittaa viimeisestä. Tarkoitus olisi kokeilla muutakin Austeria sitten joskus ajan salliessa. Nyt on lukulistalla seuraavana vaimonsa.