Lukukesän venäläinen pelastus


Sain tänään työpöydälle yllärinä oman talon kirjan, josta on pakko kertoa heti - en muistanut tämän tulevan vielä ennen lomaa, vaikka on setiltään melkein Inahduksen mittatilauskirja!

Nimittäin: Venäläisiä kertojia (Avain). Ah! Pitkäaikaiset lukijat ymmärtävät tämän hurmion - ei kesää ilman venäläisiä klassikoita! Viime kesänä luin taas kerran Tsehovin novelleja, mutta tänä kesänä saan sivistää itseäni jollain ihan uudellakin.

Teoksen toimittaja ja kääntäjä Vappu Orlov on valinnut kokoelman omia lempparikertomuksiaan 1800-luvun suurilta venäläisiltä, suomentanut ne uudelleen ja lisännyt vielä pitkän esipuheen, taustiedot ja selitysosion (toim. huom. pitkä esipuhe on kiitettävä ja harvinainen asia näinä pikapuheiden päivinä).

Ollakseni rehellinen en muistanut, että mukaan tulee perinteinen selitysosio: viimeksi Murakamia lukiessani mietin pari kertaa, mitä on tapahtunut kirjojen alaviitteille? Miksei käännöskirjoissa enää koskaan ole kääntäjien huomautuksia, varsinkin jos kielialue on tosi kaukainen? Ei maailma NIIN globaali vielä ole, etteikö joitain sanoja tai ilmaisuja olisi ihan tarpeen joskus selittää. Vai halutaanko kääntäjä ja käännös häivyttää teoksesta ja jos niin miksi?

Novellikokoelmassa ovat mukana Dostojevski, Gogol, Lermontov, Leskov, Puskin (mistä sen suhuässän hatun saa), Saltykov, Tolstoi ja Turgenev. Toivon, että olen tästä yhtä intona myös loman jälkeen. ;)

Aloitin Ian McEwanin Ikuinen rakkaus -teosta juhannuksena ja se oli aika tyrmäävä. Tykkäänkö, jännä nähdä mutta ainakin juoniasetelma oli poikkeuksellinen jo alusta, joten jatkettava on.

Parnasson arvioista löytyy muuten nyt Alkulukujen yksinäisyys ja melko negatiivinen arvio Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerrasta. Sujuvuudesta tulee kiitosta, mutta heikkona puolena mainitaan tarinan rakentaminen (?) eikä runokritiikeissäkään ole mitään uutta. Jaa.

En ole kritiikin kanssa täysin eri mieltä, vaikka itse kirjasta pidinkin ja Rajala luovi mielestäni hyvin akateemisen ja populaarin välissä. Hassua, että kriitikon mielestä Rajala ei rakasta kohdettaan - itse koin Rajalan päinvastoin taistelevan pysäkseen edes lievästi objektiivisena huomioiden, että hänellä on ollut kohteen kanssa sutinaakin. Näin eri tavoilla voi siis lukea!

Kommentit

Anki sanoi…
Hmm, pitäisi varmaan itsekin kokeille venäläistä kirjallisuutta! Sain lahjaksi englanninkielisen Anna Kareninan, mutta jäi heti alussa kesken. En vaan jotenkin tykkää lukea pitkiä pätkiä englanniksi, vaikka osaankin sitä hyvin. Paljon jäi ymmärtämättä Annasta! Minulle kun vivahteet ovat tärkeitä.^^

Ai niin ja se hattuässä: pienen saat painamalla Alt ja 0154 ja ison Alt ja 0138 (yhtä aikaa siis painat alttia ja näpyttelet numerot).
Unknown sanoi…
Anki, venäläisistä klassikoista on olemassa aika hyviä suomennoksia, suosittelen.

Mun asuinpaikka näyttäisi olevan syksystä lähtien Moskova, joten tuo opus tulee ihan tarpeeseen mulle. Olen kyllä Dostojevskini ja Gogolini lukenut, mutta en esim. Lermontovia ja Turgenevia. Jossain etäällä haaveissa päästä niihin vielä käsiksi alkukielelläkin, mutta tällä hetkellä mulle Moskovan lainakämpän hyllystä pegattu Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -venäjännöskin on liian haastavaa tekstiä.
Anna-Riikka sanoi…
Tuo suom. huom. -teema on niin kiinostava, että annan yhden lukuvinkin omalta kesäloman lukulistaltani: "Suom. huom. - Kirjoituksia kääntämisestä". Teos on julkaistu jo vuonna 2005 ja on odottanut hyllyssä näin pitkään. Tartun siihen ensi viikolla ja raportoin, jos löydän kiinnostavia näkökulmia herättämääsi keskusteluun.
Salla sanoi…
Joo, Anna Karenina on loistava (ja niitä harvoja venäläisklassikoita jotka itse olen ihan oikeasti lukenut alusta loppuun). Mutta ei sitä ole mitään järkeä lukea englanniksi IMHO - sen alkukieli on venäjä, joten englanninnos on ihan samalla lailla käännös kuin suomennoskin. Kannattaa lukea suomeksi. (Mikäli ei siis osaa venäjää niin hyvin että voisi lukea suoraan alkukielellä.)
Ina sanoi…
Anna Karenina on mun ehdottomia lemppareita, mielettömän hieno kirja, mutta aika haastava jo suomeksikin. Eikä vähiten kaiken sen vivahteellisuuden takia - venäläisten kanssa tajuaa todella sen, että pitäisi olla ajan kulttuurista ja tavoista paremmin perillä ymmärtääkseen kaikki kolme pistettä -vihjeet ja nilkkojen vilautukset.

Dona: onnittelut mahdollisuudesta oppia venäjää tasolla, jolla voit lukea klassikoita alkukielellä! Jos muuten tulee vastaan kiinnostavaa venäläistä nykykirjallisuutta, niin kerro! Olen siitä ihan pihalla.

Suom.huom. takaisin kirjoihin!

Anki: kiitos koodista, yritän muistaa, eikö ne nyt tajua siellä tietskaritehtaassa, että kirjaihmisen näppiksessä tarvitaan suhuässä kaikkien ihmepiperrysmerkkien sijaan??
Titia sanoi…
Suomentajan alaviitteitä ei tosiaan nykyään enää suosita kaunokirjallisuudessa, koska ne tuppaavat särkemään fiktion illuusion. Jos tekstissä on yksittäisiä kohtia jotka tuntuvat välttämättä kaipaavan selvennystä, lisätieto yritetään yleensä upottaa itse tekstiin niin ettei se pistä silmään. Jos lisätietoja tarvitaan todella paljon, ne annetaan joko esi- tai jälkipuheessa tai sitten loppuviitteissä, jotka eivät häiritse tekstin kulkua samalla tavoin kuin alaviitteet.
Ina sanoi…
No tässähän saatiin ammattilaisen vastaus, hienoa! Fiktion illuusio on hyvä selitys, mutta eikö ole huvittavaa, että nyt ala/loppuviitteet tuntuvat ihanan retroilta? ;)

Tai ainakin ne sopivat tällaisiin klassikkokäännöksiin hyvin ja tuovat mielleyhtymän lapsena luettuihin vanhoihin käännöksiin, ehkä moderni kirjallisuus on eri juttu.
Titia sanoi…
Joo, retroilta tosiaan tuntuvat. :-) Ja suomentajan alaviitteet ovatkin yksi kiinnostava aihe kääntämisen historian tutkimuksessa - niistä näkee esimerkiksi sen, millaista tietoa ja valistusta lukijat suomentajien mielestä tarvitsivat sata vuotta sitten.
Jenni sanoi…
Kiitos hienosta kirjavinkistä, tästä tuli meidän lukupiirin seuraava kirja. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan