Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys



Summa summarum: Lievä lässähdys tuli. Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) on sittenkin tavanomaisempi kirja kuin huikea alku antoi odottaa. Hyvä ja kielellisesti nautittava lukuromaani kuitenkin (nyt tulee kliseitä) rakastamisen vaikeudesta, ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, universaalista yksinäisyydestä ja daadaadaa. Synkän sijaan kuvailisin kirjaa silti mielenkiintoiseksi. Nopeahko, vetävä romaani eurooppalaisten ihmissuhderomaanien ystäville.


Arvio: Pääpari on kuin vammautunut Romeo ja Julia. Toinen on rampa anorektikko, toinen jotenkin autistinen tai vähintäänkin sosiaalisesti ja emotionaalisesti kyvytön matematiikan superlahjakkuus.

Eihän siitä mitään tule. Vaikka lapsesta asti yritetään ja jollain lailla ehkä rakastetaan, kohtaamisen mahdottomuus on näillä traumoilla ja kokemuksilla väistämätöntä. Traagista mutta totta. Toinen pakenee maasta, toinen kompromissi-avioliittoon.

Giordano kirjoittaa upeasti ja koskettavasti, kieli on nautinnollista. Lapsuusvaihe on jopa dekkarimaisen jännittävä. Aikuisuuteen siirryttäessä ärsyynnyn ajoittain kaikesta tunnevammaisuuden määrästä. En oikein tajua, mitä Alice näkee yliestyneessä Mattiassa, joka ei koskaan kykene osoittamaan häntä kohtaan mitään tunteita, väistelee vain? Silti mies tuntuu rujoudessaan ja angstissaan uskottavammalta kovan kohtalonsa takia. Alice on anoreksiansa kanssa stereotypisempi - perusneuroottinen kylmäkkö, Woody Allenin elokuvien vakiokalustoa.

Hieno kirja tämä silti on ja ehdottomasti suositeltava. Luin sen parissa päivässä, joten tarina onnistui imemään mukaan. Giordanon kirjallinen lahjakkuus on poikkeuksellista ikään nähden (s. 1982), ja mainittakoon sekin vaatimaton lisätieto, että hän on fyysikko, joka tekee väitöskirjaa hiukkasfysiikasta. Kuulemme hänestä vielä?

Kenelle: Sille, joka haluaa uppoutua hyvään tarinaan. Ei raskas ja angstinen aiheesta huolimatta, vaan sopivasti filosofinen.

Alkulause: "Alice Della Rocca inhosi hiihtokoulua."

Jälkimaku: Ei vielä ihan nerokas, mutta lähellä.

Mitä äiti tykkäsi: Jopa enemmän kuin minä. Piti matematiikan ja alkulukujen yhdistämistä ihmissuhteisiin hienona oivalluksena ja oivalsikin asioita, jotka menivät itseltäni ohi.

Starat: 4-.

Kommentit

Jenni sanoi…
Erikoinen alkulause! Hassua, mutta melkein ilahduin, ettet tämän enempää kehunut tätä teosta. Nyt mun ei olekaan PAKKO lukea tätä, lukemattomien kirjojen lista kun on muutenkin niin pitkä!

Haa, äitisi ei ole perustanut kirjablogia, mutta saanut oman osionsa sun blogiin. :D
Tuure kirjoittaa sanoi…
No tästä tulee ainakin mielenkiintoista lukemista. Ostin tän kirjan Roomasta englanninkielisenä. Aloitin sen lukemisen jo bussimatkalla Roomasta Tallinnaan (tuhkapilvi sekoitti suunnitelmat) mutta ensimmäisten sivujen teennäisyys hieman karkotti minut kirjasta ja se on toistaiseksi - iloisesti-kesken.

Mukavaa viikonloppua!
Anonyymi sanoi…
Sattumalta luen parhaillaan tätä kirjaa - ja pidän, pidän kovasti. Haikea, vähän melankolinen vire läpi koko kirjan, ja mielenkiintoiset, erikoiset ihmiset luovat vähän oudon tunnelman ja tarinan jonka ei haluaisi loppuvan. Ja saavuttamaton rakkaus on aina yhtä ihanan surullista. Minulle ehdottomasti tämän vuoden parhaimpia löytöjä. Jään odottamaan lisää tältä kirjailijalta.
T. Satsa
Katja sanoi…
Toi "Mitä äiti tykkäsi" on hyvä lisä kun tuo vähän persepktiiviä sukupolvinäkökulmaan!
Onna sanoi…
Olen jo pariinkin blogiin kommentoinut tämän saman, mutta menköön. Kirjan lukaisi kyllä nopeasti, mutta en ihan allekirjoita kaikkea hehkutusta. Jotenkin se aikaansaamattomuus ja asioiden vatulointi ärsytti. Että eikö nyt vaan vois avata sitä suuta. Ja varsinkin Alicen "trauma" jäi minusta jotenkin pinnalliseksi. Joo, eksyi ja loukkaantui, entä sitten? Ihanko oikeasti siitä ei pääse yli, vaan jää aina kosmisesti yksinäiseksi alkuluvuksi muiden keskelle?
Ina sanoi…
Ihania lukijakommentteja! :D Jenni ja Katja: kyllä vaan, lukupiiritapaamisen herättämänä oivalsin, että voin varmaankin hyötykäyttää äitiä tämän verran, kun se kerran kumminkin lukee kaiken saman kuin minä ja enemmän. ;)

Tuure, Satsa ja Onna: kirja on mun mielestä kaiken kaikkiaan juuri näin ristiriitainen, mikä näkyy myös arviossa: mietin jälkikäteen, miksi kirjoitin noinkin varautuneesti, kun kuitenkin tykkäsin siitä, toisaalta Onnan kommentti suun avaamisesta ja muusta angstista osuu täysin yksiin omiin fiiliksiin ajoittain. ;) Istuin tosin tänään kirjallisella dinnerillä, jossa todettiin, että (nuorille) esikoiskirjailijoille pitää antaa hieman armoa. Nyt huomaan arvioineeni tämän täysin normilla "eurooppalainen laatukirjallisuus", mikä kertoo poikkeuksellisesta esikoisesta.

Tästä pääsemme siis suositukseen: lue itse.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt