torstai 27. toukokuuta 2010

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.


Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala. Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä.

Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla.

Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuriskandaaleja aiheuttaneeksi miestennielijäksi ja joka on kaiken lisäksi raportoinut elämästään ja äijistään jo kaiken ja enemmänkin kuin haluaisimme tietää?

Rajala tekee ainoan oikean valinnan ottaessaan näkökulmaksi kirjallisuuden ja aikalaiskritiikin. Lisäksi uskallan väittää, että miespuolisen ja nuoremman aikalaistodistajan valinta kirjoittajaksi on onnistunut: Rajala on heilastellut nuoruudessaan reippaasti vanhemman Meriluodon kanssa ja tämä ihastunut henkilökohtaisuus tekee kirjalle hyvää.

Harvoin näkee suurnaisen kirjallista elämäkertaa, jossa yhdistyy sekä kiinnostava kirjallisuusanalyysi että elämisen sietämätön ja vekkuli keveys. Sitäkin ujon ja estyneen runotytön elämään lopulta mahtui keskivertomarttaa enemmän.

Meriluodon miehet ja rakkaudet tunnetaan: suurimmat heistä olivat itse V.A. Koskenniemi sekä tietysti traumauttava aviomies Lauri Viita. Perään mahtui sekalainen joukko erikoisia kirkon miehiä, psykiatreja, juoppoja, suuria kirjailijoita, pieniä rakastajia - joka sorttia piisaa. Meriluoto itse jakaa heidät reippaasti kahtia suuriin järkäleisiin ja pikku-ukkoihin (joihin Rajala saa kunnian kuulua. Pisteet Rajalan itseironiasta, jota sitäkin löytyy odotettua enemmän.).

Miessuhteetkin käsitellään ja välillä niin intiimillä tasolla, että nolottaa. Pitikö tämäkin nyt kertoa - nyt puhutaan sentään Aila Meriluodosta! Mutta siinä onkin kirjan vahvuus: Rajala ihailee Meriluotoa avoimesti mutta pönöttämättä. Nuorempi fani olisi voinut olla liian kaino ja kunnioittava ja sitä Meriluoto ei totisesti ole elämässään ja teoksissaan ollut.

Miesjuttujen käsittelyssäkin keskiössä ovat silti kirjat: sori nyt äijät, suuret ja pienet rakastajat, mutta Meriluodon elämässä te olette vain materiaalia. Ette enempää, ette vähempää. Meriluoto kirjoitti aina itsestään, aina elämästään, aina miehistään ja tuotteliaisuuden perustana ja johtotähtenä oli aina rakkaus. Tämä tuodaan monipuolisesti esiin sekä lukuisilla tekstinäytteillä että kirjallisuuskritiikin ja kirjeenvaihdon lainauksilla. Samalla kasvaa kiehtova kuva kirjailijan uran kasvusta ja kehityksestä, voitoista ja tappioista.

Miehet vaihtuvat, kirjoittaminen jää. Samoin uskomaton optimismi ja elämän ilo: Terveisiä elämästä, tältä kohtaa, sanoo kasikutonen Meriluoto eikä opi koskaan olemaan rakastumatta.

Kenelle: Nuorille ja vanhoille Meriluoto-faneille. Teosten tunteminen edes jollain tasolla ei ole must, mutta helpottaa. Vähintääkin lievä kiinnostus kirjallisuuteen ja merkittävään runoilijaan on suotavaa.

Alkulause: "Aila Meriluoto seisoo kotitalonsa edustalla Pieksämäen Keskuskadulla, vettä sataa että lotisee."

Jälkimaku: Ennen oli veneet puuta, naiset rautaa! Mainittakoon, että teoksen konkreettisena jälkimakuna oli kankkunen, koska pakotin elämäkerran innoittamana kirjallisia kollegoita jatkoille Eliteen "koska Meriluotokin kävi Elitessä rakentamassa Suomen kirjallista ja kulttuurista tulevaisuutta ja mitä me tehdään - pyöritellään papereita!" Mitä sitten rakensimme, se jäi nyt kirjaamatta aikakirjoihin, mutta ainakin kirjallinen inspiraatio oli suuri.

Mitä äiti tykkäsi: Piti ennakko-odotuksia enemmän, mutta oli vähemmän haltioissaan kuin nuori polvi. Samaa mieltä siitä, että juoruarvoa kirjalla ei ole, onneksi. Totesi, että teos saattaa olla kiinnostavampi nimenomaan nuoremmille, jotka eivät ole seuranneet Meriluodon uraa ja runoutta aikalaisena. Kirja herätti myös kysymyksen siitä, mikä on erotiikan ja runollisen luomisvoiman suhde - erotomaaneja mieskirjailijoita kyllä tunnetaan, mutta tällä kertaa runotyttö ei jääkään pekkaa (sic) pahemmaksi.

Starat (1-5): Yllätän itsenikin, mutta 5. Liikutuin, innostuin, viihdyin, sivistyin. Mitä enempää voi elämäkerralta vaatia?


11 kommenttia:

Reeta Karoliina kirjoitti...

Kuulostaapa hyvältä! Kysynpä vielä senkin, että mitä Meriluodon teosta suosittelisit itse tällaiselle, joka ei tunne naisen tuotantoa juuri ollenkaan?

johanna kirjoitti...

Kiitos blogistasi! Löysin tänne Maman sivuilta, ja sain heti "luettava"-listalleni nykyisellä lukutahdillani noin seitsemän vuoden kirjat... Tai sitten voin vain tyytyä referoimaan sinun mielipiteitäsi ominani... Ajankäytöllisesti kenties tehokkaampaa, mutta sormet suorastaan kutisevat päästä käsiksi kehumiisi teoksiin!

Ina kirjoitti...

Hyvä kysymys Reeta Karoliina, olisi pitänyt mainita sekin arviossa, mutta meni ylivuolaaksi jo muutenkin.. ;)

Meriluoto itse pitää parhaana pääteoksenaan Viidan elämäkertaa "Lauri Viita - Legenda jo eläessään" ja olen samaa mieltä. Se on loistava ja siitä saa hyvän käsityksen Meriluodon kirjallisesta tyylistä ja lahjakkuudesta. Lisäksi se on kiinnostava taiteilijaliiton kuvaus - negatiivista tietysti se, että pääosassa on Viita eikä Meriluoto. ;) Kirjan arvio löytyy mun blogista 3.11.2008.

Jos olet sen sijaan kiinnostunut nimenomaan Meriluodosta, suosittelen kyllä hitiksi noussutta päiväkirjaa Vaarallista kokea. Se on päiväkirja hyvässä ja pahassa, mutta ei noussut hitiksi ilman syytä. Näistä molemmista löytyy hyviä blogiarvioita, esim. nadjankirjasto.blogspot.com

Johanna, tervetuloa! Oon aina ihan fiiliksissä, jos joku saa lukuintoa blogista, se on mulle se Inahduksen tärkein "missio", kirjoista vuodattamisen ja keskustelemisen lisäksi tietty. ;)

Reeta Karoliina kirjoitti...

Kiitos Ina, toi "Vaarallista kokea" näyttää löytyvän jopa Oslon kirjastosta, ehkäpä nappaan sen sieltä mukaani ensi viikolla.

eeva kirjoitti...

Kuulostaa (vai onko se oikea termi? kun tässä nyt oikeastaan luetaan, eikä kuulla? terveisin gradun kieliasua hiova pilkunhalaaja ;D) oikein hyvältä!

Pidin kyllä hurjasti Rajalan Unio Mysticastakin, mutta se johtui ainakin osittain (paljon) siitä, että saatan olla hieman (paljon) rakastunut Waltariin :)

Ja aivan ihana blogi muutenkin, tunnustaa ensi kertaa kommentoiva, mutta pidempään lukenut! Lisää näitä!

Jenni kirjoitti...

Kiitos hyvästä arviosta ja esittelystä. Olen vakuuttunut, tämä meni nyt kesäkirjalistalleni!

Ina kirjoitti...

Eeva - Unio Mystica on lukulistalla, hyvä kuulla, että kannattaa. Joudun vähän hengittämään välissä ennen seuraava elämäkertaa, ne ovat aika intensiivisiä.

Jenni: oletko liittynyt vielä Avaimen FB-ryhmään - siellä ihaillaan sun Tyrskyt-arviota? :) Oon Tyrskyjen kanssa loppusuoralla, tosin sanoit jo siitä kaiken oleellisen, mutta taidan linkata ensin suhun - tässä maailmassahan kaikki on jo sanottu joka tapauksessa! ;)

Jenni kirjoitti...

Kääk! Olen Avaimen FB-ryhmässä, mutta en ollut huomannut mitään Tyrskyt-keskustelua. Huu, pitää mennä heti katsomaan... Ina, kirjoita ihmeessä kirjasta arvio, sillä kuten sanoin omassa arviossani, niin se kirja ansaitsee tulla esille. Luen sen varmasti itse vielä joskus uudelleen.

Unio Mystica kannattaa, vaikka mulla on ollut se vuoden kesken. :)

mari kirjoitti...

Voi Ina minkä teit! Nyt mun on varmaan pakko lukea toi kirja. Kiikutin sen kotiin jo viime viikolla, mut sijoitin sen ei-pikaisesti-luettavien pinoon, koska tietysti inhoan Panu Rajalaa. Äh.

Ina kirjoitti...

;D Nyt mua alkaa kyllä jo kovasti naurattaa tämä "tietysti inhoan Panu Rajalaa" -kommentti, mies-parka on kyllä jotenkin saanut naisten yleisvihat niskaansa! Mutta sitäkin suuremmalla syyllä Rajala voi olla kehuista tyytyväinen; ei saa keneltäkään ainakaan imagopisteiden takia lempeää kohtelua! ;)

Leena Lumi kirjoitti...

Panu Rajala ei ihaile mitään muuta kuin omaa itseään. Miksi hän sorkkii ja pilaa kaiken, mistä minä ole kiinnostunut: Waltarin ja nyt Meriluodon. Olen tehnyt blogiini Aila Meriluodon päiväkirjat 1953-75 Vaarallista kokea ja kohta teen jatkon.

En ikinä tee blogiini mitään Rajalalta ja tämä on kiveen hakattu. Jos haluatte teitää syyn, luekaa blogistani juttu Kaulaltas pölyä puuterin, hengitän suin ja sieraimin. Siis kirjoittakaa kohtaan 'hae' tuo alku, vain, niin juttu löytyy. Siinä on muutaman professorin ja minun mielipiteitä Rajalasta, jonka ego onyhtä pönäkkä kuin miltä hän näyttää!

En ikinä anna anteeksi Enlei tulessa -kirjaa, sillä Elina oli kuollut, eikä ollut korjaamassa 'tarinoita'.