Luku, jossa Inahtaja antaa kootut selitykset siilin epäeleganssista

Piti tänä viikonloppuna lukea loppuun ja arvioida ranskalainen hittikirja Siilin eleganssi (Gummerus). Siilin eleganssi on hyvin kirjoitettu, suht kiinnostava ja viihdyttävä romaani mm. intellektuellista ovenvartijarouvasta, joka esittää tyhmää ja nerosta pikkutytöstä, joka vastalauseeksi maailmalle suunnittelee itsemurhaa. Kiinnostavia roolileikkejä sinänsä.

Nyt tämä ranskalainen filosofis-yhteiskunnallinen pyörittely ja fenomenologian ironisointi tuntuu vain degeneroituneelta ja omahyväiseltä näpertelyltä.

Olen jostain syystä tänä keväänä realismi-hakuisessa tilassa: haluan todellisuutta, en filosofiaa. Sitten tuli vielä tämä tulivuori, joka sekoitti paitsi ensi viikon työkuviot, myös pitkään suunnitellun perheen miniloman. Harmitti.

Niinpä Siilin eleganssin sijaan olen ehtiessäni lukenut Elina Hirvosen Afrikasta-kokoelmaa (Avain), joka on palauttanut maan pinnalle: vaikka emme nyt pääsekään lentämään suit sait sukkelaan sinne ja tänne aikataulujen mukaisesti, meillä on kuitenkin sähköt ja ruokaa. Eurooppa joutuu kerrankin sopeutumaan luonnonvoimiin - useimmiten luemme luonnonvoimien mullistuksista ja uhreista siellä muualla ja joudumme lähinnä pohtimaan, mikä lomakohde olisi riittävän seikkailullinen, muttei kuitenkaan terroristien tai tsunamien seikkailuttama.

Afrikasta-kokoelma on tehnyt sen verran syvän vaikutuksen, että pidin eilen perheelle pitkähkön spontaanin paasauksen tulivuoresta, Afrikasta, maailmasta ja ilmastonmuutoksesta. Säästän teidät siltä - riittää, kun kerron äitini pahoitelleen miehelleni, että "se on perinyt äitinsä kiivauden ja isänsä suulauden". Tällä mennään.

Hirvonen kertoo kokoelmassa mieleenpainuvasti mm. elokuvaprojektista, jossa hän oli mukana opettamassa sambialaisille elokuvan tekoa - Hirvonen pohtii myös, mitä järkeä on opettaa elokuvausta maassa, jossa katulapset kuolevat laumoittain ojiin ja toteaa, että omien elokuvien merkitys sambialaisille on suuri identiteetin ja itsetunnon rakentajina. Heilläkin on oikeus kansakunnan omaan tarinaan, omasta näkökulmasta kerrottuna.

Elokuvaprojekti saa työpäiväni tuntumaan huvipuistolta: täällä ihmiset tulevat töihin ja palavereihin noin suurin piirtein sovitusti, puolet porukasta ei ole malarian takia sairaslomalla kaiken aikaa ja sähkötkin toimivat töissä useimmiten.

Lyhyt kuvaus kirjasta tavallisesta kuvauspäivästä (s. 93):

"Päähenkilö on aamulla tunnin myöhässä. (--) Näyttelijät saapuvat kaksi tuntia myöhässä. Tuotantopäällikkö lähtee kuvauksista kamera-autolla ja lupaa tuoda tullessaan loput näyttelijöistä, muttei tee sitä. Kukaan ei tiedä, missä hän on. Hänellä ei ole puhelinta.

Tuotannon minibussissa ei ole bensaa. Tuottajalla ei ole rahaa. (--) Näyttelijät valittavat, että heillä ei ole sopimuksia. (--) Kuvauspaikan vessa on tukossa. Talosta särkyy ikkuna.

Takana on lähes kolmekymmentä samankaltaista kuvauspäivää. Silti juuri nyt tuntuu, että en jaksa. Itken. Nolottaa.

Valoassistentti lupaa rukoilla. Naurattaa. Hän osaa rukoilla sähköt toimimaan. Ehkä hän saa kaikkeen muuhunkin jonkinlaisen valon."

Tulivuori toi Eurooppaan lievän aavistuksen Afrikasta ja muistutuksen siitä, että ilmatilan rajoja ei voi vetää kiinni. Ehkä se ei ole huono asia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt