Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Summa summarum: Mitä uutta nyt sitten sanoisi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teoksesta, jota on ylistetty kaikkialla tv:ssä ja lehdissä ja joka on hämmentävän, pökerryttävän hyvä epäsuomalaisella tavalla? Hyvät ihmiset. Lukekaa tämä!

Arvio: Kyseessä ei ole "vain" kirja Afrikasta. Kyseessä on kirja ihmisistä, jotka elävät kuka missäkin, enemmän tai vähemmän onnekkaina, mustina tai valkoisina, toiveikkaina tai liian murrettuina toivomaan ketään tai mitään.

Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa ja hän kertoo varastaneensa kirjaan näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa. Onneksi meille. Teosta ei tosiaan ole kirjoitettu marraskuussa Martsarissa Daim-patukka toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Kauimpana kuolemasta on kansainvälisen tason romaani tavalla, jota Suomessa harvoin näkee. Hirvosen esikoinen Että hän muistaisi saman päätyi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai kansainvälistä menestystä. Toivon tälle samaa.

Aluksi kirja tuntuu hieman mutkikkaalta. Kahden kertojan, Estherin ja Paulin maailmoihin ujuttautuminen vaatii vähän malttia ja vaivaa. Sen jälkeen maailmoista ei ole enää paluuta. En lähde kuvailemaan juonta tarkemmin: afrikkalaisten lasten ja aikuisten kohtalot ovat kestämättömiä. Kehumista ei ole tosin länsimaalaisillakaan. Silti kirja ei ole liian angstinen tai toivoton, vaan hienolla tavalla kaunis ja humaanikin. Juonesta kertova hyvä kritiikki löytyy esim. Parnassosta.

Johtuuko kirjan kauneus Hirvosen upeasta kielestä? Ehkä. Vertailut tekevät aina vääryyttä jollekin, mutta vaikka mieleen tulee lievästi Oksasen Puhdistus, pidän Hirvosen romaanista kielen takia enemmän. Mieleen tulee myös Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, joka tosin on paljon pidempi ja sukukronikkamaisempi.

Hirvosen teoksen on sanottu syyllistävän valkoisia miehiä tai miehiä ylipäänsä. Kirjan luettuani sanoisin, että sukupuoleen katsomatta sopii syyttää kaikkia, jotka hyväksikäyttävät ja riistävät lapsia, köyhiä tai muuten vain hädänalaisia. Hyvinvoivina valkoisina syytön meistä ei ole kukaan.

Hävettää.

Tekisi taas mieli pelastaa maailma, mutta miten? Roimaa kritiikkiä saavat myös YK ja kehitysapujärjestöt - suhteellisen ajankohtaisia aiheita lintukodossammekin. Jos järjestelmä ei toimi, onko ratkaisuna lopettaa tukeminen vai rakentaa parempi järjestelmä? Tätä voimme miettiä täällä Daim-patukoidemme ääressä. Ja sietäisikin miettiä vähän enemmän hyvinvoivan pönäkän huutelun sijaan.

Tulin kirjasta vaikuttuneeksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Sekä iloiseksi siitä, että kohtasin näin hyvän kirjan.

Kenelle: Niille, joiden mielestä kieli on aisti, jonka maistaa, haistaa, kuulee ja näkee. Niille, jotka eivät pelkää maailmaa, sen kaikessa surkeudessakaan.

Lukuohje: Ei kiireessä ja pätkissä, vaan rauhassa ja ajan kanssa. Kun olet lukenut loppuun, palaa takaisin alkuun.

Jälkimaku: Voi meitä. Voi maailmaa. Että joku osaa kirjoittaa näin.

Alkulause: "Paul, syntymäpäivä."


Koska alkulause ei tyydytä bloggaajaa, otetaan esimerkkilause kielestä muualta, kas näin:

"Vieressäni istuu vakavakatseinen tyttö, jonka tarina on kiinnittynyt omaani kuin joku olisi halunnut satuttaa minua."

Starat: 4,5.