Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton



Marraskuu. Täydellinen kuukausi runojen lukemiseen, mielellään synkkien sellaisten (varsinkin jos kuuluu niihin onnettomiin, jotka ovat menneet syntymään kuukausista ankeimpana - en kerjää onnitteluja, ainoastaan selitän kärttyisyyttä ;).

Niin että pahoittelut Jenni Haukio. Olisin varmaan voinut arvioida mitä tahansa marraskuun ekana kirjana ja lopputulos olisi ollut ymmärtämätön ja ilkeä.

Olisin mielelläni pitänyt Haukion Sinä kuulet sen soiton -runokokoelmasta. Hän on jotenkin symppis ja fiksun oloinen eikä ainakaan mikään naistenlehtityrkky. Aavistin pahaa, koska kyse on luontorunoudesta - lajista, josta en tajua mitään - mutta olin optimistinen, koska inspiraatio on haettu saaristosta.

Luin Montgomeryn Runotytöt noin 10-vuotiaana ja Haukion runot olisivat varmasti uponneet silloin. Eivät enää.

Otetaan hyviä ja huonoja otoksia lupaavasta luvusta Lokakuu, runon nimi on Elegia:

"Unessa herään aamuyöllä istumaan
eteisen oven eteen asettamalleni tuolille.

Puoli neljän aikaan takerrun
postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen

vain pitääkseni toista ihmistä kädestä."

Ei tämä nerokas ole, mutta kuitenkin vähän pysäyttävä, siinä on oma oivalluksensa ja karu tilannekuvaus. Tulee hymähdettyä - joo-o, lokakuu kieltämättä. Kaikki maailman yksinäisyys ja pimeys pusertuu yksinäiseen ihmiseen eteisessä. Angstipisteitä!

Mutta sitten on yhtä paljon näitä:

"Pintavedessä kutevien salakkojen kyljissä
välkkyvät auringon salamavalot."

Ahaa. Onko tämä nyt sitten runoutta? Ilmeisesti. Itse kutsuisin sitä latteaksi luontokuvaksi. Pidän haikurunoista ja aforismeistä kovasti, mutta näistä puuttuu vaadittava aito syvällisyys tai nokkeluus. Otan onnistuneemman esimerkin, jossa on vähän sinnepäin:

"Lukenut,

meren tuhatvuotista eeposta rantakivien vuosirenkaista."

Tässä on vähän meren ajatonta fiilistä ja ihmisen pienuutta. Ikävä kyllä kokoelmaan osuu itselleni enemmän kysymysmerkkejä ja latteuksia kuin positiivisia viboja.

Kuka käski mennä ostamaan luontorunoutta, kun ei lajityypistä mitään ymmärrä - arvelin vain, että suunnilleen samanikäinen nainen olisi hyvinkin voinut tuoda siihen jotain omaa, uutta draivia ainakin. Kun ensin kehuin Haukiota siitä, ettei hän ole naistenlehtityrkky, niin nyt annan samasta moitteita: runot näyttävät samalta kuin Haukion julkisuuskuva - tulee tunne, että hän pidättelee jotain. Mutta runoudessa ujous ja pidättyväisyys ei käy.

Muuten tulee tylsää jälkeä. Nyt tuli.

Kenelle: Runomummoille. Ihmisille, jotka suhtautuvat luontoon ja runouteen hyvin vakavasti. Itse en ole tähän teokseen yhtään riittävän eteerinen.

Jälkimaku: Lievä ärsyyntyneisyys. Seuraavaan kokoelmaan suosittelisin vapautumaan ja revittelemään. Sehän on runoutta - ei niitä vaatekaappeja ole pakko silti kaikille availla.

Starat: Sydäntä raastaa, mutta kaksi.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Siis kyllä, noi muutama lainaus, jotka olit laittanut sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, IHME ROSKAA??? En ole juurikaan runoja lukenut, sen mitä olen niin Melleriä ja Tabermania ja muutamaa muuta, ne on hyviä. Tää on, omituista? Salakkojen suomujen salamavalot? Vaikka välkkyisikin niin MITÄ VÄLIÄ? Ehkä joku hakee runoista luontoelämyksiä, mutta itse hakisin luontoelämyksiä LUONNOSTA ja runoista jotain ihan muuta.

Jaan syntymäpäivän Inahtajan kanssa ja ehkä tämä on tätä syntymäpäivää edeltävää syksyistä angstia, jota pitää sitten purkaa Haukion runolainauksia kohtaan. ;) Onneksi on kuitenkin kliseiset punaviini ja kynttilät, joilla syysangstia voi myös pehmentää. Haukion runot siihen nimittäin tuskin pystyvät.
Anonyymi sanoi…
Tuula-Liina Varis oli päinvastaista mieltä Haukion runojen syvällisyydestä, jota jäit kaipaamaan. Tirkistely-kuriositeettinako luit kokoelman ja sitä vielä julkisesti kritikoit, jos kerran et mitään tajua luontorunoudesta? No, onhan se tämäkin tapa saada blogilleen osumia hakukoneista... surffailla jonkun toisen nimellä, ja vielä likasankoa kippaillen.
Ina sanoi…
No likasanko ei kyllä ollut mielessä - pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, että kritisoin tosi harvoin kirjoja, mutta silloin teen kyllä syystä (useimmiten jätän ne, joista en pidä vain arvioimatta). Keskityn mieluummin niihin, joista pidän.

Mutta Haukiosta oikeasti odotin paljon ja lisäksi yksi lukija oli pyytänyt siitä arviota, joten ostin kirjan. Itse asiassa on myös luontorunoutta, josta pidän ja niitä oli tässäkin kokoelmassa mukana (huom, otin kaksi runoa, joista pidin ja vain yhden, josta en pitänyt ;).

Mutta halusin tuoda lukijoille esiin sen, että EN ole suurin luontorunouden fani ja ymmärtäjä, jotta ne, jotka ovat voisivat kokeilla ja päättää itse. Osumia taas mun ei tarvitse keräillä, koska en tee tätä työkseni, enkä saa kävijöistä tai mistään muustakaan mitään valtakunnan rahaa tai muutakaan krediittiä. Otsikoin kirjat aina tekijän mukaan, jotta blogin vakiolukijat löytävät ne hausta myöhemmin.

Mutta olisi ollut kiinnostavaa kuulla, pidätkö itse Haukion runoista ja mitä niistä olet löytänyt? Puolustuksen puheenvuoro on aina kiinnostava ja niitä olisi kiva kuulla myös Haukion kohdalta, täytyy tsekata Variksen arvio, kiitos vinkistä!

Ja anonyymi - samaa mieltä, elokuussa olisin voinut olla vähän myötämielisempi Haukiota kohtaan. ;) Seuraavaksi arvioin taas jotain mistä tykkään.
Ina sanoi…
Yritin vielä etsiä Tuula-Liina Variksen arviota, mutten löytänyt, harmi. Etenkin niin subjektiivisissa lajeissa kuin runous olisi aina hyvä löytää eriävät mielipiteet.

Löysin sen sijaan Hesarin arvion, ja joudun edelleen - pahoittelut kaikille - olemaan samaa mieltä Hesarin kanssa:

http://kirjat.nokturno.org/kategoria/kirja/haukio-jenni-sina-kuulet-sen-soiton

Mutta lukekaa itse ja kommentoikaa. Pääasia, että runous elää ja puhuttaa!
Jenni sanoi…
Haukion runoja lukematta piti tulla kommentoimaan, että eiköhän blogisti saa olla mitä tahansa mieltä (etenkin jos perustelee mielipiteensä ja myöntää, ettei ole ko. genren ylin asiantuntija) ja että Risto Rasa -tyyppisen yksinkertaisen mutta hyvän luontorunouden kirjoittaminen on varmasti todella vaikeaa. No, Ina olikin jo itse vastannut hyvin anonyymin kommenttiin ja tuossa Hesarin arviossa on hyviä havaintoja luontorunoudesta yleensäkin.
Inan esille ottamat Haukion runot eivät oikein kolahda minuunkaan, mutta toisaalta minusta on sympaattista, ettei runouden pidä olla yybertaiteellista eikä sen kirjoittajan superboheemi, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Katja sanoi…
Olipas anonyymilla huono päivä.. Likasankoa tämä arvostelu ei ole nähnytkään, eihän näistä tarvitse olla yhtä mieltä.

Mun mielestä runoudessa ei edes ole arvostelun validiusmielessä samanlaista "genrendiggauspakkoa" kuin esimerkiksi musiikissa (joidenkin mielestä hyvää heviä ei ole olemassakaan, mitä ei kannata selittää hevidiggarille). Runouden ystävät ei mun mielestä jakaudu samalla tavalla, lähinnä kiinnostus kyseiseen ilmaisumuotoon riittää.

Mä en erityisemmin pidä runoista, joten ei iskenyt edes tuo postilaatikkoepisodi. Jotenkin tuntuu oudolta että ihan mitä tahansa salakoiden elämästä kertovaa ajatusta voi kutsua runoksi.
Ina sanoi…
Hehee, antaa kaikkien kukkien kukkia runoudessa!

Hyvä keskustelu ja tarpeellinen muistutus siitä, että blogithan eivät ihan lähtökohtaisesti yritäkään yleensä kilpailla ammattikritiikin tontilla, vaan perustuvat subjektiivisempaan fiiliskuvailuun - blogihan on siis alunperin nettipäiväkirja ja kirjablogit lukupäiväkirjoille sukua.

Mutta lisättäköön vielä, että Haukion kokoelmassa oli verbaalista lahjakkuutta ja omaa ääntä (ja hänhän on palkittu runoilija myös), joten sopii niille, jotka pitävät tämän lajin runoudesta - suositellaan eteerisille.

Se, että ei kolahtanut muhun, ei onneksi tee Haukiosta huonoa runoilijaa. ;)

Toisaalta kuten Jenni pointtaa, ei mun tarvitse jättää jotain arvioimattakaan siksi, etten siitä pidä - varoitin jo alussa, ettei ole kehuja tiedossa, joten lukijat voivat onneksi silloin äänestää selaimellaan.

Ja hyvä pointti samoin Katja: muhun saattaa kyllä runoudessa kolahtaa ihan erilaisetkin genret välillä - se on vielä tunteenvaraisempaa kirjallisuutta kuin ehkä mikään muu.

Ehkä Haukio sai tästä lisää lukijoita!
Marja-Leena sanoi…
En nyt jaksa ottaa kantaa Haukioon, kun en ole teosta kokonaan lukenut, vain kirjakaupassa selannut. Jotain tosin ohimennen jossain blogini sivuilla siitä selailusta kirjoitinkin.

Kun olen näitä marraskuussa syntyneitä, niin onnitteluni. Kyllä tämä on aivan hyvä kuukausi syntyä siinä missä joku muukin. Nuorempana syksy oli mieli vuodenaikani, mutta ei enää. Marraskuusta kuitenkin pidän kieltämättä ja vain siksi, että olen syntynyt marraskuussa. Tarvinneeko asiaa enempää perustella.
anna c. sanoi…
Onpa meitä marraskuun lapsia paljon tässä keskustelussa. Minusta blogistin arvio Haukion runoista oli nautittavaa luettavaa juuri rehellisyytensä vuoksi. Arvio ei ollut missään nimessä ilkeän teilaava vaan siitä tuli sellainen olo, että blogisti ei runoista kovin paljon pitänyt (ja perusteli sen esimerkkien kera tosi hyvin) mutta ymmärtää hyvin niitä, jotka näistä runoista pitävät. Ihailen armollista lukutapaa, jossa lukija oikeasti yrittää löytää tekstistä jotakin erityistä, mutta myös rohkeutta sanoa, jos ei tätä löydä. Tällainen henki suosikkiblogeissani, kuten täällä, on.
Ina sanoi…
Kiitos Marja-Leena muistutuksesta, marraskuusynttäreissä on kieltämättä aina ollut se etu, että on todella hyvä tekosyy pitää juhlat ja kaikki tulee aina innolla paikalle. Sitä paitsi marraskuun jälkeen tulee joulukuu. ;)

Onnea kaikille skorppareille!
Jamppa sanoi…
Suomen kielessä ei ole artikkelia. "Sen soiton". Minulle kokoelman nimi riittää perusteeksi olla lukematta enempää.

(Onko väärin jättää lukematta kirja nimensä perusteella?)
Hanne sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi sanoi…
Teologille (joka tätä kommenttia tuskin tulee koskaan lukemaan): suomen kielessä ei ole artikkelia ei, joten otsikon se-pronominilla saatetaan siis viitata, ihan pilkulleen kaikkien tiukimpienkin oikeakielisyyssääntöjen mukaan, johonkin tiettyyn tarkoitteeseen, jonka soiton kuulemisesta olisi kyse. Tai sitten kyse on soitto-sanaa tarkentavasta määritteestä, mikä sekään ei ole mitenkään suomen kieleen kuulumatonta se-sanan käyttöä.

Kirjan saa tietysti jättää lukematta sen nimen perusteella, mutta jos aikoo kritisoida kirjan nimeä, voisi nimen sentään ensin lukea.
satunnainen lukija sanoi…
"Pintavedessä kutevien salakkojen kyljissä
välkkyvät auringon salamavalot."

Minun piti lukea tämä useamman kerran ja parista eri lähteestä, kunnes se yhtäkkiä avautui kuvana - sellaisenahan se on mainio! Runona siitä puuttuu rytmi, mutta kuvana, kun siihen pääsee sisään, se toimii kyllä. Ehkä Haukio hakee vielä omaa tyyliään? Luontoa hän ehkä kuitenkin tuntee.
Anonyymi sanoi…
Koulua varten oli pakko lukea ja olen kyllä aivan samaa mieltä kirjoittajan kanssa: tulsä ja mitäänsanomaton kirja. Runoista puuttuu se jokin; hauska lopetus, oivallus, jotain !!! Ei riitä että vaan kuvaillaan että miltä se joki taas sinä aamuna näyttikään, kyllä runossa pitäisi jotain oivaltaakin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita