Elämäkerran mittainen ihminen

Keksin elämän(i) tarkoituksen: elää sellainen elämä, etteivät omaiset kirjoita minusta tällaista kirjaa. Viittaan edelleen Koneen ruhtinas Pekka Herliniin.

Haaste lienee helppo, koska en usko ryhtyväni enää elämäkertojen bestsellermatskuksi, mutta parempi niin: vaikka lapset yrittävät Niklasta lukuunottamatta jotenkin jo isäänsä ymmärtää, kommentit ovat silti vähintäänkin surullisia. Suurmieheydellä on kova hinta.

Suurin mysteeri on rouva Herlin, Pekan palvottu rakkaus. Tässä meillä on edustusrouvan koko kuva, joka jää sympaattisen etäiseksi sitaateista huolimatta: mitä hän ajatteli kaikkina vuosina suurmiehen ja täysalkoholistin vaimona? Järein ilmaus, joka hänestä saadaan irti on "se oli kovin ikävää." Ikävää? Että mies oli vuosikymmeniä kännissä, pääosin poissa ja rouva kasvatti viisi lasta yksin? Ahaa. Joku olisi voinut keksiä jotain muutakin sanottavaa.

Pitäisikö häntä ihailla itsesäälin puutteesta vai sääliä itsepetoksen määrästä? En tiedä. Tuntuu siltä, että tällaisia suurmiestarinoita ei nykyään enää synny jo siitäkin syystä, että heidän varjossaan ei ole enää suuria naisia, vaan saman kokoisia naisia, jotka tekevät ihan omaa juttuaan. Ehkä saan vikoilla sivuilla vielä jonkun valaistumisen - palaan, jos niin käy.

Toinen elämäkerta, josta ilmaisen syvän hämmennykseni on tapaus Paavo Haavikko. Kirjoittaja Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pojan Heikin taistelua on seurattu koko syksyn ajan lehdissä. Jos saatte käsiinne Hesarin Kuukausiliitteen, niin lukekaa ja ihmetelkää. Alalla arvioidaan, että totuus on jossain puolivälissä - Saarihan ei Kuukausiliitteeseen kommentoinut, kun ei annettu juttua ennakkoon luettavaksi (kuten Heikki Haavikko ei saanut kuolleen isänsä elämäkertaa ;).

Jos silti pitää edes osittain paikkansa, että aivoinfarkteja saanutta, huonokuntoista ja kuolevaa miestä on väkisin tungettu kuvaamaan ja haastattelemaan sairaalaan, niin en halua koko opusta edes lukea, vaan julistan sen boikottiin. Haavikon teokset puhukoot puolestaan.

Kommentit

Onna sanoi…
Ajattelin ihan samaa luettuani Kuukausiliitteen jutun. Varmaankaan siinä ei ole "absoluuttista" totuutta kerrottu, mutta nyt ymmärrän paremmin omaisten näkökulman asiassa.

Uskomattomimmalta kuulosti elämäkerran kirjoittajan vaimon rooli. Hän käytti omaisten mukaan asemaansa ja ammattiaan hyväkseen kiertääkseen esim. sairaalan sääntöjä.
Ina sanoi…
Kyllä - sama täällä, aiemmin ajattelin vain omaisten suojelevan isän muistoa ja vetäneen herneen nenään muuten vaan, mutta ei sekään taida olla ihan koko totuus...

Samoin ihmettelin, miksi kirjoittajan lääkärivaimon piti mennä heilumaan mukaan prosessiin? Mitä se hänelle kuului, after all? Odotan mielenkiinnolla lehtikritiikkejä, kirja taitaa ilmestyä perjantaina, mutta sen verran suttunen fiilis tuli koko projektista, että jää nyt ainakin tällä erää väliin... Voin sitten perua puheeni tapani mukaan, jos siltä näyttää. ;) Kuolevien pitäisi kuitenkin antaa olla rauhassa, elämäkerrat kirjoitetaan eläessä tai kuoleman jälkeen, kuten Herlinillä.
Unknown sanoi…
Mulla on jäänyt Mauno Saaresta vähän öljyinen fiilis sen jälkeen kun vuosia sitten luin jostain lehdestä hänen kolumnejaan - niiden pääpointti tuntui jotenkin olevan että Suomelle on suuri ihme ja onni että tämä maa saa kantaa Hra Saarta kamarallaan. Tai olisinko ehkä tavannut hänet myös livenä jossain tilaisuudessa? Joka tapauksessa mies jostain selittämättömästä syystä laukaisee mun liskoaivoissa inhonväristyksen, ilman että tiedän tarkkaan tuntemuksen lähdettä.

Tsekkasin äijän wikipediasta (ihan vain jäljittääkseni hänen kirjallista tuotantoaan), ja vika lause siellä oli aivan loistava:

"Saaren tuorein puoliso on Pirkko Turpeinen-Saari."
Ina sanoi…
;D Tuorein. Jaha. Mainittakoon muuten sekin, että toimittaja Minna Lindegren palkittiin aikoinaan KK-liitteen jutusta, jossa kertoi äitinsä kuolemasta ja viimeisistä ajoista. Aihe on siis hänelle läheinen. En tiedä vaikuttaako se juttuun, mutta toimittajatkin ovat ihmisiä.. ;)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita