Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Summa summarum: No niin. On Totuuden aika. Välillä vähän tuskaksikin muuttunut maailmanmenestysromaani Tuhat loistavaa aurinkoa on luettu. Lopputulos: en käännä koko takkia. Mutta kaksi hihaa kylläkin.

Arvio: Muista poikkeaminen on aina ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle ikävää. Olen helpottunut siitä, että alkuvaikeuksien jälkeen pystyn ymmärtämään, miksi kyseessä on viime vuoden myydyin käännösromaani (myydyin kotimainen oli Sofi Oksasen Puhdistus). Varsinkin, kun ystäväpiirissä on suositeltu varauksetta. Teos kertoo Afganistanista, sen kurjaakin kurjemmasta historiasta ja naisten karmeasta asemasta. Aiheesta huolimatta kirja on kirjoitettu kevyesti - lukija itse voi arvioida, onko se plussaa vai miinusta.

Itse suosittelen varauksella: kielessä, tyylissä ja henkilöissä on kömpelyyttä ja ajoittain viihdekirjamaista ohuutta. Enkä siedä edelleenkään jatkuvaa vieraskielisten lainasanojen käyttöä, rajansa amerikkalaisilla tehokeinoillakin. Siitä en aio tinkiä. Sen sijaan tingin siitä, että puolivälissä kirja vihdoin viimein - luojan kiitos! - kolahtaa siinä määrin, että eilen jäi viikon kohokohta eli Tanssii tähtien kanssa näkemättä. Tätä varten piti ensin tankata parisataa sivua melkein väkisin kunnes päästään osioon, jossa kakkosvaimo tulee taloon.

Tulee kylmä hiki pelkästä ajatuksesta - olkoonkin, että väkivaltaisesta ja sadistisesta miehestä ei edes kumpikaan vaimoista ole kiinnostunut. Naisiin alkaa tässä vaiheessa tulla lisää kulmaa ja syvyyttä. Lisäksi Afganistanin sotien kuvaus saa järkyttymään: onhan se tiedetty, että siellä on ollut hirveää, mutta että ihan näin hirveää..?

Omasta mielestäni tiesin hyvinkin, että Afganistan vajosi Talibanien valtaan tultua keskiajalle mitä tulee ihmisoikeuksiin ja naisen asemaan. Silti en ollut tajunnut sitä yksittäisen ihmisen tasolla. Miten tällaista voi olla 1990- ja 2000-luvulla? Miksi tällaista on maailmassa edelleen? Miksi emme tee mitään? Mitä voimme tehdä? Ahistaa!

Teoksen kirjallisista puutteista huolimatta suosittelen: nyt kun olemme sankoin joukoin perehtyneet Oksasen ansiosta Viron hirveään historiaan, mikään ei vapauta meitä perehtymästä niiden ihmisten elämään, joilla ei edelleenkään ole vettä, ruokaa tai ihmisoikeuksia.

Onneksi kirja on edes lievästi toivoa luova: olivat olosuhteet mitkä tahansa, ihmiset eivät lakkaa rakastamasta, lisääntymästä ja toivomasta. Se meitä ainakin yhdistää.

Kenelle ei: Hyvin korkeakirjallisille ihmisille. Heille löytyy samasta aiheesta paremmin kirjoitettuja teoksia. Miesten kommentteja en ole kuullut, mutta kuulemma Hosseinin Leijapojasta on pitänyt moni mies eikä aihe ole niin naiskeskeinen.

Jälkimaku: Minne voi lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi pelastamaan maailman?

Alkulause: Mariam oli viiden vanha, kun hän kuuli ensi kerran sanan harami.

Starat: Tyylipisteitä kaksi. Teemapisteitä neljä. Loppuarvosana 3.