Richard Yates: Revolutionary Road

Aaargh! Voi tätä Inahtajan tuskaa: luin eilen loppuun Revolutionary Roadin ja piti kirjoittaa arvio uusiksi, koska kirja todellakin paranee ja oikeastaan käynnistyy vikan kolmaosan aikana - ja kuinka ollakaan, tämän aamun Hesarissa on Antti Majanderin hillittömän hyvä koko sivun arvio kirjasta osuvalla otsikolla "Unelmaparin loistava tulevaisuus jää taakse": kilpaile nyt sen kanssa sitten.. ;) En kilpaile: Majanderin arvio on erinomaisen tyhjentävä, joten lukekaa se, jos Hesari on jossain lähettyvillä. Jos ei ole, niin lukekaa takinkääntöni alla - korkeakirjallisen kritiikin sijaan käsittelen kirjan sukupolviromaanina, päähenkilöt kun ovat melkein kolmekymppisiä, mikä herätti itsessäni lopulta eniten ristiriitaisia tuntemuksia. En puutu myöskään Amerikka-näkökulmaan enää, sen voi lukea aiemmasta arviostani.

Summa summarum: Revolutionary Road -elokuva saa Suomen ensi-iltansa 30.1. Suosittelen kirjaa siitä huolimatta. ;) Helpotuksekseni Majanderkin toteaa kirjan maistuvan jonkin matkaa hieman pölyiseltä: kyllä. Kannattaa silti jatkaa eteenpäin; vaikkei tämä edelleenkään mielestäni voita Kultahattua, kirjassa on silti ihan oma juttunsa.

Arvio: Jos pidät Mad Men -sarjasta, lue tämä. Olin ensin sitä mieltä, että Mad Men on kiinnostavampi ja terävämpi, mutta muutin mieleni: luultavasti tästä kirjasta tehty elokuva voi olla yhtä vähintään yhtä kiehtova kuin Mad Men.

Alkuun vierastin pitkää aika- ja sukupolvikuilua kirjan alle kolmekymppiseen aviopariin: turhautunut isä, turhautunut kotiäiti ja talo lähiössä, kaksi lasta. Tuntuu kovin keski-ikäiseltä alle kolmekymppisille omaan kaveripiiriin verrattuna, jossa perheitä on alettu perustaa keskimäärin 5 vuotta myöhemmin. Lisäksi trendinä näyttää olevan pikemminkin miesten halu jäädä kotiin hoitamaan lapsia, jotta naiset pääsevät jatkamaan hetkeksi keskeytynyttä uraa (ja hallelujaa sille trendille!).

Mutta tilanne muuttuu, kun avuton kotirouva alkaa osoittaa luonnetta ja haluaa muuttaa Pariisiin, jotta voisi vuorostaan mennä töihin ja mies voisi sillä aikaa etsiä itseään ja sitä mitä haluaa elämältään (lähipiirin suureksi järkytykseksi).

Hetkinen. Koska tämä on kirjoitettu - vuonna -61..?? Ei tunnu etäiseltä enää. Miten Yates on pystynyt jo silloin kuvaamaan kolmekymppisten haahuilua siitä, mitä itsekukin minäminäjamunelämä-yksilö haluaa elämältään - uraa, mualiman näkemistä vai perhettä ja miten niitä kaikkia on melkein mahdoton saada mahtumaan samaan elämään ainakaan samalla vuosikymmenellä, voi angsti!

Enempää juonesta ei voi paljastaa pilaamatta yllätyksiä, mutta joudun toteamaan, että kyllä: tämä on klassikko. Lukuunottamatta muutamia erikoisia pikku yksityiskohtia, joiden perusteella nykymaailma tuntuu sittenkin TOSI moraaliselta (esim. raskaana oleva nainen ryyppää, röökaa ja pettää huoletta) kirja on ajaton. Onko se lohdullista vai karua, että kolmekymppiset eivät muutu, vaan jauhavat samoja identiteettikriisi-debatteja vuosikymmenestä toiseen, en tiedä, mutta kirja kyllä puhuttelee. Samaa mieltä olen Majanderin kanssa siitä, etten pidä tätä humoristisena juuri ollenkaan. Mutta jotenkin osuvan traagista on sekin, että Yates kirjoitti parhaan romaaninsa heti esikoisessaan ja tajusi sen itsekin. Tähtikirjailijan loistava tulevaisuus jäi taakse.

Kenelle: Mad Men -faneille. Kolmekymppisille ja niille, jotka olivat 50-60-luvulla kolmekymppisiä.

Alkulause: Kun kenraalihajoituksen viimeisetkin äänet hiipuivat pois, Laurel Playersin jäsenet jäivät näyttämölle vaitonaisina ja neuvottomina ja katselivat silmiään räpytellen tyhjää katsomoa ramppivalojen takana.

Jälkimaku: Huh. Ihmiset eivät muutu.

Starat: 4,5.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt