Aila Meriluoto: Lauri Viita
Summa summarum: Jos ihmettelet vähän epävarmana, mistä tositv-sarjasta nämä Viita ja Meriluoto nyt ovatkaan tuttuja, niin joulukuussa tiedät (= eivät mistään). Yhdestä Suomen kuuluisimmasta kirjailijaparista tulee elokuva Putoavia enkeleitä 5.12. Elokuva perustuu Aila Meriluodon elämäkertaan Viidasta - kirja tuli nyt pokkarina ja suosittelen lukemaan sen elokuvasta riippumatta; näin leffan ennakossa ja kyseessä on kaksi melko erillistä taideteosta. Tommi Korpela räjäyttää kyllä tajunnan Lauri Viitana, mutta koska tämä ei ole leffa-arvio, se siitä tällä erää.
Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Meriluodon puolelle.
Kirjasta herää myös suuttumus. Se ylläpitää suurta neromyyttiä. Meriluoto on haastatellut kirjaa varten lukuisia ystäviä (mm. Väinö Linnaa) - teos onkin käsittämättömän objektiivinen ex-vaimon kirjoittamaksi. Viita oli epäilemättä sekä nero että hullu, tätä todistavat kaikki - nerous kumpusi skitsofreniasta, mutta lopulta mielisairaus vei voiton luovuudesta kuten yleensä käy. Kirjassa kuvaillaan vaikuttavasti Viidan karismaattista lumo- ja luomisvoimaa, joka vangitsi kaikki sen lähelle joutuneet. Viita todella kykeni puhumaan 18 tuntiakin yhteen menoon kuulijoiden kiinnostuksen herpaantumatta. Myönnetään: ei nyt ihan tavis kumminkaan.
Meriluodon tämä nerous nielaisi. Suomen lupaavimpiin nuoriin runoilijoihin kuulunut nainen menetti Viidan varjossa omat sanansa ja lopulta jopa puhekykynsä kunnes sai itsensä ja lapsensa riuhtaistua joten kuten irti. 2000-luvulla en voi olla ärsyyntymättä Meriluodon puolesta tätä neromyyttiä vastaan - nero tai ei, kuka tietää mihin nerokkaisiin ja Viidan Moreeniakin suurempiin sfääreihin Meriluoto olisi yltänyt, jos ei olisi joutunut kaiken nielevän suuren taiteilijan suuhun nuorena ja vaikutuksille alttiina synnyttämään kolme lasta, koska mies niin kovasti lapsia halusi?
Teoksen lopussa tulee säälikin skitsofreniaa vastaan taistelevan Viidan puolesta. Kaikesta suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan huolimatta hän oli lopulta pikku poika, joka jäi itkemään naista, jolla oli voimaa jättää nero taakseen.
Vähättelemättä Viitaa vaadin historian uudelleen kirjoitusta. Ei suuri ole se, joka luo suurta taidetta ja siinä sivussa tuhoaa läheiset ympäriltään vaan se, joka hoitaa suuren varjossa lapset, kodin ja talouden, kokoaa itsensä ja kirjoittaa kaiken tämän tuhon jälkeen paljon suurta kirjallisuutta itseään ylistämättä - esimerkiksi loistavan elämäkerran exästään.
Mutta johan sen Antti Tuurikin Pohjanmaassa totesi jotenkin niin, että naisiis se on viisaus ja miehiis hulluus. (Miehet: provosoitukaa!)
Jälkimaku: Voi luoja. Uskomaton nainen.
Alkulause: Ensimmäinen Lauri-elämys oli pelkkää liikettä.
Starat: 4,5. Pisteet pienelle runotytölle, josta kasvoi taistelija.
Arvio: Olen ollut Meriluoto-fani aiemminkin, mutten ole lukenut Viidan elämäkertaa koskaan: avioliittokuvaus elämästä skitsofreenikon kanssa tuntui kai nuorempana liian rankalta. Onneksi luin nyt. Vaikkei Viita tai Meriluoto kiinnostaisi kirjallisesti yhtään, teos on aika ainutlaatuinen parisuhdekuvaus ja lisäksi vetävästi kirjoitettu. Paras tunnustaa heti alkuun, että vaikka kirja keskittyy Viitaan, omat sympatiat menivät kyllä Meriluodon puolelle.
Kirjasta herää myös suuttumus. Se ylläpitää suurta neromyyttiä. Meriluoto on haastatellut kirjaa varten lukuisia ystäviä (mm. Väinö Linnaa) - teos onkin käsittämättömän objektiivinen ex-vaimon kirjoittamaksi. Viita oli epäilemättä sekä nero että hullu, tätä todistavat kaikki - nerous kumpusi skitsofreniasta, mutta lopulta mielisairaus vei voiton luovuudesta kuten yleensä käy. Kirjassa kuvaillaan vaikuttavasti Viidan karismaattista lumo- ja luomisvoimaa, joka vangitsi kaikki sen lähelle joutuneet. Viita todella kykeni puhumaan 18 tuntiakin yhteen menoon kuulijoiden kiinnostuksen herpaantumatta. Myönnetään: ei nyt ihan tavis kumminkaan.
Meriluodon tämä nerous nielaisi. Suomen lupaavimpiin nuoriin runoilijoihin kuulunut nainen menetti Viidan varjossa omat sanansa ja lopulta jopa puhekykynsä kunnes sai itsensä ja lapsensa riuhtaistua joten kuten irti. 2000-luvulla en voi olla ärsyyntymättä Meriluodon puolesta tätä neromyyttiä vastaan - nero tai ei, kuka tietää mihin nerokkaisiin ja Viidan Moreeniakin suurempiin sfääreihin Meriluoto olisi yltänyt, jos ei olisi joutunut kaiken nielevän suuren taiteilijan suuhun nuorena ja vaikutuksille alttiina synnyttämään kolme lasta, koska mies niin kovasti lapsia halusi?
Teoksen lopussa tulee säälikin skitsofreniaa vastaan taistelevan Viidan puolesta. Kaikesta suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan huolimatta hän oli lopulta pikku poika, joka jäi itkemään naista, jolla oli voimaa jättää nero taakseen.
Vähättelemättä Viitaa vaadin historian uudelleen kirjoitusta. Ei suuri ole se, joka luo suurta taidetta ja siinä sivussa tuhoaa läheiset ympäriltään vaan se, joka hoitaa suuren varjossa lapset, kodin ja talouden, kokoaa itsensä ja kirjoittaa kaiken tämän tuhon jälkeen paljon suurta kirjallisuutta itseään ylistämättä - esimerkiksi loistavan elämäkerran exästään.
Mutta johan sen Antti Tuurikin Pohjanmaassa totesi jotenkin niin, että naisiis se on viisaus ja miehiis hulluus. (Miehet: provosoitukaa!)
Jälkimaku: Voi luoja. Uskomaton nainen.
Alkulause: Ensimmäinen Lauri-elämys oli pelkkää liikettä.
Starat: 4,5. Pisteet pienelle runotytölle, josta kasvoi taistelija.
Kommentit
Lattea ja itsekäs omahyväisyys on usein paljon todempi miehisyyden määrite.
Keskimäärin miehiä viisaampia naiset liki poikkeuksetta ovat toki kyllä.
/jukka, elikkäs jonkin sortin mies
Tosin Viidan kohdalla on huomautettava, että mies oli aidosti ja oikeasti skitsofreenikko. Tavallaan syyntakeeton siis. Ei ollut siihenkään aikaan mielenterveyspotilaiden hoito ihan kohillaan...