INAhdus

Kävimme lomalla. Se näytti tältä: Lomalla bloggaaja suosii hauskoja kirjoja, joissa on lyhyet luvut (Kuvassa Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu ja Tuomas Kyrö: Miniä) Huijaan. Loma näytti tältä pari kertaa, loppu näytti kahden perheen ja neljän poikalapsen kanssa joltain hieman muulta, mutta lämmintä ja hauskaa oli kyllä. Suosittelen lomaa. Myös Teneriffalla. Uskokaa tai älkää, hieno paikka. Etenkin kun etsii oikean paikan poissa ruuhkaisimmilta turistirannoilta, mutta ei siitä sen enempää, kun emme ole matkablogi. Kotiin palattua on lukuaika ollut vähän kortilla, mutta yksi ihana lahjakirjavinkki sentään löytyy. Harvemmin tulen nykyään lukeneeksi muita sarjakuvia kuin Aku Ankkaa, mutta nyt sain kustantajaltani mahtavan uutuuden. Olen nauranut Ami Lindholmin sarjakuville KaksPlus-lehdessä pitkään ja nyt hän on julkaissut teoksen: Vauvakirja - Kirja tuoreille vanhemmille (Kosmos 2017), joka on ihan yhtä hilpeä kuin lehdessä olleet sarjakuvatkin. Vauvakirja voi aiheuttaa myös ...

Tässäpä kirja, joka pistää oman suvaitsevaisuuden koetukselle. Pauliina Rauhalan esikoisromaani  Taivaslaulu (Gummerus 2013) herätti ilmestyessään paljon kohua ja on ollut siitä asti lukulistallani. Kirjaa on melkein mahdotonta käsitellä ilman omakohtaisia eettisiä fundeerauksia. Taivaslaulu kertoo lestadiolaisesta nuoresta perheestä, jolle lapsia tuntuu siunaantuvan melkein pyhällä hengellä joka vuosi. Alle kolmekymppinen äiti uupuu, oikeastaan sekoaa kun neljän elävän lapsen ja yhden keskenmenon jälkeen tulevat vielä kaksoset. Tätä on pienten lasten äitinä vähän tuskaista lukea. Sinänsä lestadiolaisuudessa ei ole itselleni mitään kovin uutta, sen verran sitä on viime vuosina käsitelty mediassa erilaisten kohujenkin kautta. Mutta sitä on vaikea ymmärtää, vaikka yrittää. Olen oman maailmankatsomukseni ja kasvatukseni vanki, ja minun on vaikea pitää tällaista uskonnollisuutta muuna kuin järkyttävänä sovinismina ja naisten ihmisarvon riistona. Lisäksi omassa maailmankatsomukses...

Alan kyllästyä Donald Trumpiin. Eikö siitä vastenmielisestä tekohymystä pääse missään eroon? Ei pääse, seuraavaan neljään vuoteen ainakaan, jos oikein huonosti käy. Trumpin sijaan päätin perehtyä paremmin Amerikkaan. Valitsin luettavakseni  Anu Partasen tietokirjan Pohjoinen teoria kaikesta - Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2016).  Partanen on tunnettu suomalainen toimittaja, joka muutti Jenkkeihin miehen perässä. Siellä hän alkoi melko pian tuntea syvää ahdistusta, jonka syytä ei täysin ymmärtänyt. Kunnes hän huomasi, että itse asiassa koko Amerikka on ahdistuksen vallassa.  Siitä syntyi erinomainen tietokirja, jonka Partanen kirjoitti englanniksi amerikkalaisille (The Nordic Theory of Everything: in Search of a Better Life). Haastattelujen perusteella olin kuvitellut, että kirja on trendikkään omakohtainen tilitys elämästä Amerikasta. Sitä se ei ole, onneksi. Sen sijaan se on painavaa asiaa ja pitkän lähdeluettelon sisältävä tietokirja. Partanen käyttää itseää...

Olen lueskellut paljon hyviä postauksia vanhempien kasvatus-tuskasta. Etenkin tokan lapsen tuoma muutos omaan jaksamiseen ja perhedynamiikkaan on iso järkytys aika monille perheille (siis muillekin kuin vain meille). Hyvä postaus aiheesta mm. Valeäidin tunnustuksissa.  Olisi helppo alkaa tässä listata kaikkea, mikä on mennyt pieleen tai mitä olisi voinut tehdä vanhempana toisin. Mutta koska nykyvanhempia syyllistetään muutenkin koko ajan kaikesta (vaikka vietämme lastemme kanssa luultavasti enemmän aikaa kuin yksikään aiempi sukupolvi ikinä), päätin tehdä poikkeuksellisesti yhden kasvatuspostauksen, jossa keskityn siihen, mikä on mennyt odotuksia paremmin. Tämän postauksen teema on siis: vanhemmat! Kehukaa itseänne! Ja toisianne! Ja lapsianne! Oikeasti teette keskimäärin kaiken tosi hyvin. Siitä kannattaa kiittää itseään ja lapsiaan joka päivä. Jos on puoliso, niin kyllä sitäkin kannattaa kiittää. Yrittää parhaansa varmasti hänkin. Kehuminen on vaikeaa. Joudun tässä oikein po...

Palaan edelliseen teemaan: painajaisiin. Ei niistä näemmä pääse edes nelikymppisenä, vaikka parhaansa mukaan välttää kauhutarinoita. Luen Annie Proulx´n novellikokoelmaa Näin on hyvä (Otava 2011, suomentaja Juhani Lindholm). Proulx tunnetaan mm. Brokeback Mountainin alkutarinan kirjoittajana, ja samalla hyvällä linjalla jatkaa tämäkin kokoelma: vähän hyytäviä tarinoita menneen ajan cowboy-elämästä preerialla (muun muassa). Kansi on leppoisampi kuin sisältö. Mutta ei ole mitään pieni talo preerialla -juttua tämä kyllä. Spoilaan yhden tarinan kertomalla juonen: teini-ikäinen rakastunut pari menee naimisiin 1800-luvun lopussa. Ovat kunnon uudisraivaajia ja rakentavat omaa pientä tilaa onnellisina. 14-vuotias vaimo tulee raskaaksi, 17-vuotias aviomies/poika lähtee tienaamaan lisää rahaa kauas kotoa. Sitten vaimo synnyttää kuolleen vauvan ennenaikaisesti yksin mökissä. Naapuri löytää hänet seuraavana keväänä, kojootit ovat syöneet vauvan ja muut preerian pikkueläimet äidin. Sillä ...

Nytpä kerron teille opettavaisen tarinan. Esikoinen (5 v) katsoi kavereiden kanssa lasten elokuvan. Aikuisten valvonnassa. Leffa oli Inside Out - se hieno psykologinen elokuva ihmismielestä. Kävi ilmi, että meidän lapselle kyseessä olikin psykologinen trilleri. Seuraavana yönä valvottiin klo kolmesta aamuun asti painajaisten takia. Sitä seuraavat kaksi vuorokautta intettiin lähes lakkaamatta siitä, voivatko aivot murskaantua muuttamisesta. Entä miksi se pellesaari romahti? En ole varma, menikö elokuva kasetille liian huonosti vai liian hyvin, eli menikö leffan metataso hankalasti vielä överiksi? Mainittakoon, että seurassa olleet 5-vuotiaat tyttölapset eivät olleet moksiskaan. Se on hieno leffa, ilmeisesti, mutta olisi pitänyt katsoa Nalle Puhia. Tunnistan ilmiön. Olin täsmälleen samanlainen lapsi. Lapsuuteni vahvin muisto saattaa olla elokuva, jonka katsoin isotätini kanssa ja jossa apinat valtasivat ihmiskunnan. Saattoi olla Apinoiden planeetta - en tiedä, koska en ole sen...

Huomasitte vissiin, että Suomella on joku tämmöinen juhlavuosihässäkkä meneillään? Onneksi Ylelläkin huomattiin ja päätettiin ottaa kirjallisuus mukaan oikein kunnianhimoisesti.  Ylen hienon kirjahankkeen nimi on  Kirjojen Suomi . Siihen kuuluu vaikka mitä sisältöä suunnilleen kaikissa mahdollisissa medioissa - huomenna alkaa verkkolukupiiri, jossa ensimmäisenä vetäjänä on Sanna Stellan ja kirjana Tytti Parraksen Jojo. Kirjabloggaajat pääsevät myös messiin aika mittavasti: toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valkanneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, jonka bloggaajat vuorollaan lukevat ja kommentoivat blogeissaan: tähän asti on käsitelty jo mm. Ilkka Remestä ja Elina Hirvosta.  Ette arvaa, minkä kirjan sain itse luettavaksi. Joel Lehtosen romaanin Henkien taistelu vuodelta 1933. Hyvä puoli on se, etten ole lukenut tätä kirjaa koskaan, vaikka olen muistaakseni lukenut Lehtosta opiskeluaikoina johonkin tenttiin.  Huono puoli on se,...