Miksi Ferrante on suuri

En rakastunut Ferranteen ensisilmäyksellä. Rakastuin vasta toisella silmäyksellä, kun viime syksynä totesin, että tulen tekemään Ferranteen liittyviä duuneja jatkossa aika paljon. Parasta tehdä siis kotiläksyt (toim huom, työpaikkani on Ferranten suomalainen kustantaja, unohtakaa siis objektiivisuus).

Ekalla kerralla aloitin romaanin Loistava ystäväni (WSOY 2016, suom. Helinä Kangas) vuonna 2016. Taisin olla lomalla. Väsytti. Ei ollut paljon aikaa lukea. Ferranten tyyli viehätti, mutta putosin kärryiltä - oli aika paljon porukkaa Napolissa enkä sitä paitsi ollut erityisen innostunut lukemaan romaania tyttölapsista ja heidän ystävyydestään, kun koko elämäni oli pelkkää lapsishowta muutenkin.

Viime syksynä luin Hylkäämisen päivät, joka kertoo aviomiehen häipymisestä ja kotiäidin sekoamisesta. Kirja oli niin raju, että ihastuin heti (kts. esim. Arjan postaus, jos kirja kiinnostaa).

Aloin lukea uudestaan Loistavaa ystävää ja tällä kertaa oli vaikea ymmärtää, mikä siinä viimeksi oli niin vaikeaa? Nyt pidän Ferrantea nerona ja luen täysillä kakkososaa (Uuden nimen tarina, WSOY 2017, suom. Helinä Kangas).

Menestyskirjailija ei ole tavattavissa. Koskaan.


Toisella lukukierroksella päätin olla myös välittämättä kaikista tyypeistä ja heidän suhteistaan. Riitti, että tiedän päähenkilön Elenan ja hän ystävänsä Lilan. Nuorten tyttöjen ystävyyden kuvauksena kirja on ainutlaatuinen, enkä muista lukeneeni aiemmin vastaavaa.

Lila on köyhä, mutta ilkeyteen taipuvainen lapsinero, joka pelottaa hurjuudellaan vähän kaikkia, kulmakunnan kovia poikiakin. Onnettomuudekseen Lila ei perheen köyhyyden takia saa opiskella, toisin kuin Elena, joka saa opettajan suosituksesta jatkaa koulua ja pärjää siellä ennen kaikkea ahkeruutensa ansiosta.

Tyttöjen välinen ystävyys perustuu ihailulle ja kateudelle: Elena kadehtii Lilan älyä ja suosiota miesten keskuudessa hänen kasvettuaan suttuisesta poikatytöstä kaunottareksi. Lila taas kadehtii ystävänsä varhaiskypsyyttä ja oikeutta opiskeluun.

Fiilikset ovat tunnistettavia. Muistan lukuisia vastaavia ystävyyssuhteita teinivuosilta: välillä oltiin kuin paita ja peppu, välillä vihoissa. Kateus oli niinä vuosina yleinen tunne ja kuvasti lähinnä omaa epävarmuutta. Elenakin on ensin varhaiskypsä ja muodokas tyttö, joka herättää miesten huomion, kunnes saa yhtä aikaa aknen ja silmälasit. Poikaystäviä riittää silti - mutta Elenan tragedia on, että hän tekee kaiken saadakseen Lilan huomion ja elää täysin hänen varjossaan. Koulussakin hän hakee menestystä ennen kaikkea päihittääkseen Lilan ja tehdäkseen hänet kateelliseksi.

Tyttöjen välinen ystävyys ei todellakaan ole kirjassa siirappisen lojaalia ja mutkatonta, päinvastoin. Siksi juuri rakastan sitä: kirja tuntuu rosoiselta ja aidolta, ja vaikka se kuvaa kaukaisia ja osin hyvin erilaisia aikoja 50-luvulla, tunteet eivät ole muuttuneet omaan lapsuuteeni verrattuna.

Lisäksi Ferranten kuvaus Napolin köyhistä kortteleista on todella kiehtovaa. Nautin kirjassa oikeastaan kaikesta: kielestä, henkilöistä, miljööstä.

Kirjan päättyessä Lila päätyy 16-vuotiaana rikkaisiin, mutta onnettomiin naimisiin ja helpotukseni on suuri, kun näin, että kakkososa jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Kiehtovaa on sekin, että Ferrante on salanimi. Henkilöllisyyttä kyllä arvaillaan, mutta ei tiedetä varmasti - häntä ei siis nähdä julkisuudessa, Instassa, Twitterissä tai tosi-TV:ssä. Ihanan vanhanaikaista sekin: kirja riittää.

Faneille tiedoksi, että sarjan kolmas osa (Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät) ilmestyi juuri, viimeinen eli neljäs osa tulee ensi syksynä.

Loppuun silti vielä ne huonot uutiset: mielestäni sarjaa on hankala lukea erillisinä osina. Ferrante-faneille hyvä uutinen on tietysti se, että neljässä paksussa kirjassa riittää luettavaa joksikin aikaa.



Kommentit

Arja sanoi…
Ja mulla nappasi vasta kolmas lukemani Ferrante. Mutta juuri, suuri on!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Kirja meille, joita jännittää kaikki

Uppista, sano esikoiskirjailija