Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen

Huh, onpa ollut kiire. En ole ehtinyt edes lukea, mutta onneksi loma lähestyy... Kesän jälkeen täytyy järjestää uusi kysely siitä, mitä luit lomalla todella - haluaisin tietää, löytyykö muitakin, joiden kesäloma on päällystetty hyvillä lukuaikeilla (ja päätyy oikeasti pariin viihderomaaniin, koska kesällä aivot pitää nostaa narikkaan).


No sitten asiaan. Onnistuin lukemaan viikonloppuna yhden hyvän ja nopean kirjan kiireisille (ja väsyneille, yleensä liittyvät yhteen, kumma juttu). Vanhempani suosittelivat molemmat Hanna Tuurin tuoretta kirjaa "Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta."


Jep, kyseessä on Antti Tuurin tytär ja vaikka on törkeää ja epäreilua vertailla isää ja tytärtä, niin sanonpa silti, että tyylin tunnistaa. ;)


Hanna Tuuri muutti varsinaiseen tuppukylään Luoteis-Irlantiin perehtyäkseen puutarhanhoitoon - mukana matkasi onneksi sentään irlantilainen avomies. Kertomukset ovat ulkkarin tekemiä tarkkoja, hauskoja ja tosia havaintoja. Tyylissä on huumoria, jota on pakko kuvata sanalla tuurimainen; jos olette lukeneet Antti Tuuria, ymmärrätte. Jos ette ole, niin tuurimaisuutta on vaikea kuvailla: kuten vanhempani sanoivat, kirjassa ei kerrota oikein mistään, mutta silti sanotaan paljon.


Tämä on nyt sitä aitoa pienen arjen kuvausta siis. Jos tykkäät Irlannista ja irlantilaisista, niin suosittelen ehdottomasti: kirja sisältää oikeasti paljon hauskaa ja kiinnostavaa tietoa maan kulttuurista ja historiasta. Itse en esimerkiksi todellakaan tiennyt, että Irlannista puuttuu täysin valtakunnallinen henkilörekisteri, koska irlantilaiset eivät sitä halua. Tämä aiheuttaa tiettyä erikoisuutta mm. äänestämiseen ja väestönlaskuun. Samasta syystä kotiäitejä tai lapsia ei ole luetteloitu mitenkään - mikä tuntuu pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatista aika kummalliselta. Näiden kulttuurierojen kuvailijana Tuuri on parhaimmillaan ja virkeimmillään. Toivoin itse, että olisin lukenut tämän teoksen ennen Irlannin matkojani niin maata ja ihmisiä olisi ymmärtänyt tosi paljon paremmin.


Sitten tulee mutta. Kirja on ajoittain vähän kliininen ja jopa pitkästyttävä. Ymmärrän, että omaelämäkerrallisessa kirjassa haluaa keskittyä ympäristön havainnointiin omasta elämästä ja fiiliksistä avautumisen sijaan. Silti pieni heittäytyminen tai itsensä peliin pistäminen olisi tehnyt kirjasta hyvän sijaan loistavan. Esimerkki: Tuurin irlantilainen avomies mainitaan kirjassa vain pari kertaa nimellä mies. Mitään muuta emme hänestä saa tietää - ei nimeä, ei ammattia (tästä syystä jää hieman mysteeriksi, millä he siellä peräkylässä elävät), ei edes sitä, miltä irlantilaisesta pikkukylän elämä näyttää (jos mies sattuu itse olemaan vaikka Dublinista)?


Yltiöobjektiivisuudesta tulee kirjan arvioon iso miinus. Teos on kaikin puolin viehättävä ja hyvin kirjoitettu, mutta kokonaisuus jää etäiseksi. Siitäkin huolimatta suosittelen kevyeksi kesäkirjaksi riippumattoon. Tästä tulee hyvä mieli.


Alkulause: Työkaverini pyöreillä dublinilaiskasvoilla väreilee huvittunut epäusko.


Kenelle: Koska sekä molemmat vanhempani että minä pidimme kaikki kirjasta, niin voi kai todeta, että vähän kaikille? Erityisesti niille, joita Irlanti jotenkin kiehtoo.


Jälkimaku: Lisää Hanna Tuuria, mutta ens kerralla persoona peliin, jooko?


Starat: Em. syystä kolme.


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Minua ärsytti heti alkulehdillä Hanna Tuurin kertoileva tyyli käänteisine sanajärjestyksineen. Teki mieli paiskata kirja nurkkaan vaikka aihe kiinnoistaisikin. Kirjoittamiseen kouluttamattomat ihmiset usein väärällä sanajörjestyksellä kertoilevat. Tätä löpöttelevää tyyliä esiintyy varsinkin vanhusten muistelmissa, ja se ärsyttää...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt