Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa


Summa summarum: Kevään paras kirja ehtii vielä ehkä joillekin lomavinkiksi. Olen täysin pökertynyt Chimamanda Ngozi Adichien palkitun Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin jälkeen. Tämä, hyvät ystävät, on nyt hienoa, maailmaa muuttavaa kirjallisuutta. Ja kolmekymppisen afrikkalaisen naisen kirjoittamana. Lukekaa.

Arvio: Koska tässä on poikkeuksellisen loistava romaani, saatte siitä peräti kaksi arviota: alempana oleva on lukupiiriläisen M:n kirjoittama arvio - kiitos M! Mutta ensin puran oman järkytyksen sekaisen ihastukseni.


Kyseessä on siis Biafran sota - se meille 70-luvulla syntyneille jotenkin puheista tuttu, vissiin johonkin nälänhätään liittyvä ikävä sisällissota, näitähän Afrikassa riittää ja kuka niitä kaikkia muistaa.

No niin riittää ja Afrikan lisäksi koko maailmassa, mutta on sitäkin tärkeämpää saada edes yhdestä niistä aidosti koskettava ja monipuolinen tarina esiin. Ei voi kuin ihailla Adichien taitavaa tarinan rakentamista ja kerrontaa: yli puolet teoksesta rakennetaan henkilöitä, heidän välisiä suhteitaan, iloja, suruja ja rakkauksia ja taustoitetaan vaivihkaa Biafran sotaa (mutta nimenomaan vaivihkaa). Ehdin jo ihmetellä, onko kyseessä sittenkin lähinnä ihmissuhderomaani - ja tietysti Puolikas keltaista aurinkoa on sitäkin.


Juuri kun lukija on ehtinyt tykästyä henkilöihin tosissaan ja imeytyä kiinni heidän elämäänsä, sota heitetään lukijan naamalle tavalla, joka taiteilee hienosti inhorealismin ja järkyttävän sotakuvauksen välimaastossa. Osa kuvauksesta on niin vastenmielistä, että juonen huomaa perustuvan osittain kirjailijan ystävien ja sukulaisten haastatteluille. Tai ainakin toivon, ettei kukaan tällaista päästään keksi.

Mutta älkää säikähtäkö siitä: Adichien nerokkuus piilee siinä, että hän osaa pysyä ihmisten tasolla kauhujen kuvauksessakin - sotahan on samaa kaikkialla, kuten teoksessa todetaan: "Ihmisiä kuolee liikaa". Mitä muuta sodasta voi lopulta sanoa?


Kaikesta huolimatta teoksessa on jonkinlaista toivoa ja oma yleissivistyskin karttuu taas millin verran vähemmän länsimaalais-egosentriseksi, toivon.

Kenelle: Kaikille.

Alkulause: Isäntä oli hullu: hän oli viettänyt liian monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja hän puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin.

Jälkimaku: Sanaton.

Starat: 5.

M:n arvio:

Tunnustan; yleissivistyksessäni oli Biafran kokoinen aukko. Biafra ei tarkoittanut minulle muuta ”kuin” suurta nälänhätää aikana ennen minun olemassaoloani. Sen syistä saati seurauksista ei ollut tarkempaa käsitystä. Puolikas keltaista aurinkoa paikkasi tätä aukkoa kiitettävästi. Vaikka kirjan tarina ja henkilöt ovat toki fiktiivisiä, ovat sodan eteneminen ja ymmärtääkseni myös sen johtohahmot todenmukaiset. En ollut aikaisemmin lukenut Afrikkaa käsitteleviä romaaneja, jos Mma Ramotswen seikkailuja tai Mankellin Afrikkaan sijoittuvia kirjoja ei oteta huomioon, joten senkin puolesta tälle kirjalle oli selvä tilaus!

Vaikka Puolikas keltaista aurinkoa kertoo sodasta, se tekee sen jollakin tapaa sodan ulkopuolelta siviilien ja etenkin naisten näkökulmasta. Päähenkilöt joutuvat kokemaan pommituksia, mutta muuten fyysinen sota tapahtuu pääosin jossakin muualla. He kokevat sodan rintaman ulkopuolella; he pakenevat sotaa, joutuvat muuttamaan aina vain huonompiin asuntoihin, kaikesta on pulaa ja sotilaiden mielivalta on läsnä kaikissa ja kaikkialla. Kuitenkin päähenkilöt ovat mielestäni hyväosaisia (jos heitä sodassa onkaan). Heillä on ruokaa. Heillä on auto. He selviävät hengissä. Vaikka ruokaa onkin vähän ja se on huonolaatuista. Vaikka autoa ei voi käyttää eikä ole juuri polttoainettakaan.

Lohtua sodan keskelle tuovat kirjan kaksi rakkaustarinaa; Odenigbo ja Olanna sekä Kainene ja Richard. Sodasta huolimatta parisuhteiden ongelmat ja ilot pysyvät ennallaan. Rakkaus kestää sodan yli, rakkaus kantaa sodan yli. Myös afrikkalainen yhteisöllisyys on voimavara, jota länsimaisessa minäkeskeisyydessä voi vain yrittää ymmärtää. Sodan keskellä yhteisöllisyys voi kuitenkin murentua, kun kyse on omasta tai oman lapsen elämästä ja kuolemasta.

Romaani romaanin sisällä, Maailma oli vaiti kun me kuolimme, on oma kiinnostava lukunsa. Myös se kertoo sodan tarinan, mutta kenen äänellä? Pidin myös siitä, että tekstissä käytettiin paikallisen kielen (igbon) sanoja, jotka oli kiitettävästi käännetty (kukaan ei kai voi olettaa että kaikki lukijat ymmärtäisivät niiden merkityksen). O gburo m egbu, o mee ka m malu ife.

Kommentit

Anna sanoi…
Kiva että luit ja tykkäsit - mulle toi oli siis vuoden 2008 paras kirja, vaikka luin viime vuonna paljon hyvää. Nautin aivan erityisesti Adichien elegantista kielestä. Suosittelen edelleen lämpimästi saman kirjoittajan Purple Hibiscusta - on esikoisteoksena paljon simppelimpi tarina, mutta musta sekin huikean luettava ja ihailtava - osaisipa itse kirjoittaa noin.
ake sanoi…
Kiitos lukuvinkistä. Kerään paraikaa kassiini lomalukemista, sillä aion viettää pari viikkoa Punkaharjulla ja luen, satoi tai paistoi.
Olen jo ikäihminen ja olen huomannut, etten kestä enää kauheuksia. On pakko laittaa kirja sivuun tai hypätä yli kauheimmat kohdat. Taisin kyllästää itseni nuoruudessa kaikilla keskitysleiriteoksilla. Toivon mukaan Biafran sotakuvaus herättää vain kaukaisia muistoja.
Ina sanoi…
Kirjan loppuosa on kieltämättä aika kauhea, mutta muuten luokittelisin kirjan ehdottomasti muuksi kuin sotakirjaksi. Voi olla, että mun on helppo samastua kolmekymppisen naisen tekstiin ja näkökulmaan - uusimmassa Parnassossa oli hyvä miehinen ja vähän vähemmän innostunut vastakritiikki, kannattaa lukea sekin.

Olen samaa mieltä joistain siinä esitetyistä moitteista: kirjaa olisi voinut tiivistää ja itsellekin tuli mieleen, että kirja on aika länsimaalainen romaani ollakseen afrikkalainen. ;) Parnasson kriitikko ei muuten pitänyt kirjaa kovin järkyttävänä, vaan oli sitä mieltä, että sotakuvaus jäi vähän ohueksi - kannattaa siis kokeilla itse!

Mutta pysyn silti arvioni takana eli kevään paras kirja! ;)
Pumita sanoi…
Kiva kun löysin kirjablogisi! Olen asunut pitkään Ruotsissa enkä kovin usein lue suomenkielisiä kirjoja tai ole selvillä suomalaisista uutuuksista joten halusin kysyä onko suomeksi sivustoa kuten www.bok.nu mistä saisi henk.koht. kirjavinkkejä.

Puolikas keltaista aurinkoa on aivan upea kirja! Voin myös suositella "The thing around your neck".

Talvisin terveisin, Johanna
Katriina sanoi…
Sotakuvausta ei kannata tosiaan kavahtaa! Itse en yleensä pidä sotakirjoista, mutta tässä historia tuli niin eläväksi ja sota niin pikku hiljaa ja todellisena mukaan tarinaan, että se ei mitenkään tuntunut "tärkeältä mutta tylsältä/raskaalta". En malttanut laskea kirjaa käsistäni, ja se täytti ajatukset silloinkin kun oli pakko tehdä muuta. Ja mun mielestä se ei ole sivuakaan liian pitkä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Unohtakaa Guggenheim, nyt tarvitaan Junibacken!

Mitäs me hirviöt