Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Summa summarum: Finally! On tätä luettukin... Riku Korhosen Lääkäriromaani on yksi viime vuoden kehutuimpia teoksia. Itselläni sen tankkaaminen kesti yli kaksi kuukautta. Mieskollega ahmi sen kerralla ja toivoi, ettei kirja lopu koskaan. Itse laskin sivuja 50 sivun välein ja mietin eikö se ikinä lopu (sivuja on yli 400). Vaikeaa. Jos on paljon aikaa lukea, kokeile itse. Jos ei ole paljon aikaa etkä ole äijä, valitsisin jotain muuta.

Arvio: Lääkäriromaanin arviointi on melkein mission impossible. Ensin se pitää haukkua: puberteettinen äijäromaani täynnä kolmekymppistä äijäsekoilua, ahdistusta, vinkunaa kun nainen ei tajua, huumeita, seksiä, väitöskirjatuskaa ja viinan kanssa läträämistä. Petri Tamminen tekee tämän tiiviimmin ja hauskemmin.

Sitten se pitää kehua: Korhosen kieli on useimmiten mietittyä, osuvaa ja verbaalista. Sukupolviromaaninakin se toimii, naisnäkökulmaa vilautetaan. Teoksella on hetkensä ja ymmärrän, miksi monet ovat ihastuneet (naisetkin).

Silti homma hajoaa käsiin. Liikaa näkökulmia, hajanaisia sivuhenkilöitä, liikaa pituutta ja saman toistoa. Olisin tiivistänyt tästä 150 sivua pois, jolloin romaani saattaisi toimia loistavasti. Mutta vannomatta paras: mieskollegan mielestä jokainen sivu oli kirjoittamisen väärti.

Jos tästä hakisi jotain teemaa, niin kyse on kai suhteen hajoamisen kuvauksesta. Siinä sivussa kuvataan erilaisten ihmisten hajoamista. Miten vaikeaa on olla vapaa tai olla olematta vapaa - joo joo, tiedetään. Odotan yli 400 sivun ajan Lopullista Totuutta, suurta oivallusta, kaiken kokoavaa katharsista Sadan vuoden yksinäisyyden tapaan, mutta sitä ei tule. Tarvitseeko suurta sanomaa aina edes olla? Ei kai - jotenkin hyydyn silti erilaisten ihmisten esiin- ja poismarssittamiseen. Varmaan se pointti sitten on kolme-neljäkymppisten olemisen irtolaisuuden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden kuvaaminen, mutta kun sitä on kuvattu jo moneen kertaan ja vielä vähän paremminkin. Tai sitten pitäisi olla äijä.

Kirjasta voisi poimia monia mainioita lainauksia, mutta otan yhden, joka naislukijana mielestäni tiivistää teoksen: "Suvi kaataa uuden oluen kertakäyttötuoppiin. Jos nämä ovat miehiä, hän ajattelee. Jos miehistä tulee näitä, missä on naisen toivo?"

Niinpä. Miehen ikuinen ikävä naisen luo.

Kenelle: Akateemisille äijille. Naisille, jotka tykkää niistä.

Alkulause: Kolumnin väite oli yksinkertainen: Irakin vapauttamisen jälkeen oli väärin kutsua Yhdysvaltoja maailmanpoliisiksi.

Jälkimaku: Mikä hiton lääkäri?

Starat: 3,5. Pituudesta sakotetaan.

Kommentit

Marianna sanoi…
Luen parhaillaan ko. teosta ja tällä hetkellä allekirjoitan täysin arviosi. Valitin juuri puolisolle, että olen sivulla 190 ja musta tuntuu, että tiedän kirjasta ihan yhtä paljon kuin sivulla 10. Yritän lukea tämän kyllä loppuun, mutta olen ihmetyksekseni lukenut tätä tosi hitaasti ts. tuntuu, etten pääse eteenpäin ollenkaan.

No, sivu kerrallaan...

Ps. luin äsken HS:n arvostelun (lopetin hetkeksi lukemisen ja päätin katsoa mitä nettiraati on kirjasta kirjoittanut), jossa yhdessä 4,5 rivin arvostelussa mainittiin sana "lähiö" kolme kertaa. Väitettiin myös, että Inna ja Niklas asuisivat turkulaisessa lähiössä. No, haluaisin tietää mikä turkulainen lähiö on niin lähellä keskustaa, mihin heidän kotitalonsa on kuvattu. Joo, vakavilla asioilla, kuten Turulla ei pidä leikkiä eli ammattikriitikoillekin soisi sen verran kaupunkituntemusta, että ei lähtisi väittämään, että tämä teos on kertomus lähiöelämästä. ;)
Marianna sanoi…
Sain kirjan sittenkin eilen loppuun ja jotenkin tuntui siltä, että ehkä jossain sivun 200 jälkeen kirja lähti vetämään paremmin kuin miltä tuo alkuosa vaikutti.

En sanoisi vieläkään, että kirja oli mikään "mestariteos", lopulta hahmotkin jäivät jotenkin ohuiksi. Ja musta sitä olis pitänyt käsitellä edes jotenkin, että ymmärsikö Niklas oman osuutensa kollegansa pahoinpitelyyn.

Mutta kirja on nyt siis luettu, että ei muuta kuin seuraavan pariin. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjoitetaanko seksistä?

Kuinka lapseni ei oppinut kuivaksi rusinalla

Mitäs me hirviöt