INAhdus

Koska lukija suositteli Magnus Londenin Siperia-kirjaa aiemmin, uskaltaudun mainostamaan Londenin toista mainiota kirjaprojektia: hienoa Come to Finland -matkailujulisteteosta (jonka tekijöitä tunnen ennestään - suodattakaa siis kehuja oman arvionne mukaan). ;) Tässäpä mallia Suomi-kuvasta Stubbin brändityöryhmälle, sanon minä! Sitä paitsi kirjan ympärille on rakennettu loistava saitti ja pääasiassa tekijöiden oman innon voimin - no ilmankos. Puuhakkaat tekijät ottivat ja avasivat äskettäin verkossa myös julistekaupan , josta voi ostaa kirjan julisteita - saitilta löytyy lisätietoja kirjasta ja tarinaa sen syntyprosessista. Sivumennen sanoen uuden kodin "sisustussuunnitelmaan" on saatu mahtumaan massiivisen kirjakaapin lisäksi jo päätös taulujen korvaamisesta vanhojen kirjojen kansijulisteilla, joten itselläni on luontaista vetoa tähän nostalgiaan. Pidän Come to Finland -teosta merkittävänä kulttuuritekona ja sitä paitsi mielettömän kauniina kirjana, joten jääviyssyytöksiäkin...

Että saataisiin tämä palkintoputki kunnialla päätökseen eikä tulisi sorrettua lasten- ja nuortenkirjallisuutta (lastenkirjallisuus on tärkeää!!), täytyy noteerata myös eilen Finlandia Juniorin saanut Esko-Pekka Tiitinen ja nuortenkirja Villapäät. Kuulostaa positiivisuudessaan ihan hauskalta aikuisen korviin, mutta pitäisi varmaan testata murkkuikäisellä siskonpojalla. Kiertelin kirjakauppojen lastenosastoja joululahjashoppailua varten ja täytyy sanoa, että lastenkirjojen tarjonta on aika pökerryttävää. Nöyrästi jouduin myöntämään kompetenssini puutteen tällä kirjallisuuden alalla ja kysymään kummilasten vanhemmilta toiveita - kummitytön listalla oli Laura Ruohosen Yökyöpeli-riimittelykirja. Sitten tuli meiliin hilpeä suositus uudesta tavutetusta lastenkirjasta (niistä on ilmeisesti pulaa): Viivi ja Veeti tattiretkellä. Nimi herättää itsessäni tahatonta hilpeyttä, mutta se siitä - kyseessä on suositusten perusteella hyvä pienkustannekirja, vinkiksi lukemaan opettelevien lasten joulula...

Mitä enemmän tapaan ihmisiä ja luen kirjoja, sitä enemmän uskon ensivaikutelmaan (ja sitä pahemmin petyn ollessani väärässä). Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja Finlandia-ehdokkuuden saanut Katri Lipsosen Kosmonautti todella tekee Ensivaikutelman ja vieläpä luvatun kaltaisen: venäläinen klassikko! 1800-luku! Dekadenssi! Tarpeettomia ihmisiä! Keuhkotauti! Sekavia suvun mukaan määräytyviä nimiä, joista ei Stalinkaan ota selvää mutta entä sitten - katoavia degeneroituneita menneen ajan ihmisiä yhtä kaikki! Sanalla sanoen: i-has-tut-ta-vaa. Huomautetaan: tämä kaikki ikävään Neuvostomaailmaan siirrettynä (edelliset määreet ovat siis vain kirjan pulpauttamia mielleyhtymiä, eivät kirjan kuvausta, toim huom), mutta mitäpä siitä - yhtä lailla kolmeen pilkkuun päättyvät dialogit sopivat moderniin suomalaiseen (!) kirjallisuuteen... Saa nähdä kestääkö tyyli miten pitkälle ja millainen itse stoori on, mutta ensivaikutelma on tehty. Ilmeisesti, mahdollisesti luvassa on venäläisten klassikoiden friikk...

Summa summarum: Ikävän ajankohtainen ja kansainvälisesti palkittu kirja, joka yhtä aikaa vie mukanaan ja puistattaa. Koulusurmaajan äidin kertomus on yksi viime vuosien vaikuttavimpia ja tabuja rikkovimpia kirjoja pahuudesta ja perhesuhteista. Ei ihan herkkähermoisille tai herkässä tilassa oleville; moni äiti on suositellut ja kokenut ilmeisesti jollain lailla vapauttavanakin kirjana. Huom: kyseessä ei silti ole tosiaankaan mikään äitiys-kirja. Arvio: Huh huh. Tuli sanottua jo aika paljon lukemisen aikana ja melko tyhjäksi tämä lukukokemus jättääkin. On pakko ihailla Shriverin kerrontatekniikkaa ja analyyttistä mutta kylmäveristä tyyliä, joka pistää miettimään kuka tarinan todellinen psykopaatti oikein on. Kirjasta on bushilainen hyvän ja pahan akseli kaukana: se pakottaa näkemään harmaan alueita ja miettimään uusiksi omia sovinnaisia käsityksiä hyvästä, pahasta ja perhesuhteista. Kirjassa on niin paljon erilaisia teemoja ja rikottuja tabuja, että sitä on mahdotonta käsitellä kattavas...

Voi voi. Nyt on kauhia itku Hesarissa (kin), kun Panu Rajala ja Tervo jäivät ilman Finlandia-ehdokkuuksia. Kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten sikäli olen ihan jäävi (vähän Rajalan Waltari-elämäkerran sivuutus tosin ihmetyttää jo Waltarin juhlavuoden takia), mutta toisaalta ärsyttääkin koko kohu: arvellaan heidän olleen liikaa pintajulkisuudessa ja siksi jääneen ilman ehdokkuutta. Tervo on ollut ehdokkaana jo lukuisia kertoja ja molempien miesten kirjat myyvät joka tapauksessa, joten en usko heidän yöuniaan täysin menettävän. Se mikä tässä ärsyttää on se, että mitä väliä sillä, miksi heidät hylättiin - fakta on, että lahjakkaista naiskirjailijoista valtaosa on jäänyt ilman kaikkia mahdollisia ehdokkuuksia ja palkintoja vuosisatoja. Ja jää edelleenkin. Joten en jaksa sympata Rajalaa ja Tervoa tässä asiassa ihan hirveästi, jollain kriteerillä ne ehdokkaat on valittava ja joku jää aina ilman. Snif. Sitten vielä huvittava juttu eilisestä Hesarista: onko kaikille muille itseäni lukuun o...

Ihanaa!! Hylkään kaiken objektiivisuuden ja hehkutan Tiedon tyttäriä , joka sai ansaitun Tieto-Finlandian!! Jee!! :D Toivoin kovasti salaa, että nimenomaan Marjo T. Nurmisen teos palkitaan - muutkin kirjat olivat upeita, mutta tätä kannatan muistakin kuin upeus-syistä. Olen lukenut sitä luku kerrallaan ja nautiskellut kaikesta nais-tiedosta: nyt pitää huomauttaa, että suosittelen tätä ehdottomasti myös kaikille tieteestä ja historiasta kiinnostuneille miehille. Nurminen ei pelkästään esittele tiedenaisia ja tieteen historiaa, vaan koko yhteiskunnallista kehitystä ja naisten huomiota vaille jäänyttä vaikutusta siihen. Bonarina hienot kuvat. Nurminen on arkeologi ja Ylen tiedetoimittaja, kompentenssia siis riittää. Tämä on joulun ehdoton lahjahitti - käykää hipelöimässä kirjakaupassa. Ihan kevyimmästä ja nopealukuisimmasta populääri-tiedekirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, mikä onkin hyvä, sillä tiedenaiset ansaitsevat ihan yhtä painavaa tekstiä kuin miehetkin. Kaikkien kulttuurikot...

Tuli niin mainiota debattia yhteisöllisyydestä Poikani Kevinin ja tv:nkin (!) herättelemänä, etten malta olla ottamatta päivän Hesarista Wagnerin tyhjentävää kannanottoa asiaan - meinasi mennä aamulla mehut väärään kurkkuun. ;D Olin päivän opiskelemassa nettimaailman uusia kuvioita ja nyt pitäisi varmaan sanoa siitä jotain viisasta tai tässä ollaan ja tonne mennään - tyyppistä visiointia, mutta koska itselleni päivän mieleenpainuvin anti oli puhtaasti subjektiivisuuteen perustuvaa (muiden bloggaus- ja wiki-kokemuksia) niin menen sen sijaan lukemaan. Sen voi tosin sanoa, ettei kukaan mukaan tunnu olevan ihan varma siitä, missä nyt ollaan tai varsinkaan minne mennään, mutta onko ihmiskunta tiennyt sitä koskaan? Väitän että ei; aina on ollut joku tuntematon manner, meren takana tai kuussa tai nyt netissä. Jos tietäisimme, minne olemme menossa, emme kai koskaan menisi minnekään - eksyin aiheesta ja menen lukemaan.