INAhdus

Uusi lukutoukka on syntynyt, sopivasti jouluksi. :) Jatkossa pääsette siis seuraamaan, saadaanko poikalapsi lukemaan kirjoja ja jos niin miten, mutta siihen taitaa mennä hetki, niin ihmeellinen kuin hän tietysti muuten onkin. Kaikki on siis hyvin ja olemme onnesta melkein mykkänä kaiken aikaa, kuten tuppaa käymään kun vähän vanhemmalla iällä saadaan tällainen käänne elämään - kahden akateemisen uraihmisen vaippa- ja arkisekoiluista riittäisi suht humoristista jaettavaa, mutta kun tämä ei ole vauvablogi, niin jätän ne tarinat muille: tiedän, että aivan uutta nämä jutut eivät ole muulle maailmalle kumminkaan vaikka meille joka päivä on suuria ihmeitä täynnä (maitokakka!! oooh!! unihymy - onpa lahjakas lapsi!! se osaa aivastaa!!). Palailen blogiin, kun pääsen tästä euforiasta jotenkin järkiini ja koen kiinnostusta taas ulkomaailmaakin kohtaan. ;) Alan ymmärtää, miksi monet mieskirjailijatkin ovat tehneet isyydestä loistavia kirjoja, kun katson uuden isän huumaa: nyt on kerrankin asia, jok...

Runeberg-palkintoehdokkaat ovat aina kiinnostavia, vaikka saavat paljon vähemmän huomiota (onhan pääpottikin "vain" 10 000 euroa). Uutisen voi katsoa esim. Yleltä . Mukana on muitakin kuin romaaneja ja novellifanina syynään ehdokkaat aina tarkkaan. Tällä kertaa Finlandia-ehdokkaat eivät ole Runeberg-ehdokkaita ja hyvä niin, palkitsemisen arvoisia kirjailijoita kyllä riittää tässä maassa. Tänä vuonna ehdokkaisiin pääsi mm. Essi Tammimaa, jonka Paljain käsin -romaaniin ihastuin kovasti, arvio täällä . Katja Ketun Kätilö on kiinnostanut samoin, mutta saa odottaa jotain vähemmän herkkää mielentilaa - sen sijaan ostin ehdokkaista Joni Pyysalon novellikokoelman Ja muita novelleja . Fanitan Pyysaloa runoilijana, mutta kyllähän runoilija näköjään osaa hienoja novellejakin kirjoittaa. Palaan.

Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat. Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen. McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEw...

Vallitsee syvä hämmennys. Kuten aina ikävystyessäni olen alkanut lukea Ian McEwania, tällä kertaa lyhyttä pokkaria nimeltä Vieraan turva. En ymmärrä kirjan kieltä. Siis suomenkielistä käännöstä. Tätä ei satu usein, itse asiassa juuri koskaan. Luettelen teille parin aukeaman sisältä muutamia sanoja: - luottamaalaus ("-- alkeelliseen luottamaalaukseen punaisesta kädestä") - ei ole virhemuoto luolamaalauksesta - jata ("-- joka kuluneiden askelmien jatana vietti pikkuriikkiselle torille) - sardoninen ("-- ja sen usein toistuvassa kertosäkeessä johon kuului sardoninen "ha ha ha'") - kerake ("-- vieraan kielen ääntiöiden ja kerakkeiden") - tämä on ehkä kielitieteen terminologiaa? What? Voisiko joku viisas kertoa, mitä nämä sanat ovat suomeksi..? Onko siis kyseessä Ian McEwanin luoma kielellinen maailma, jonka tarkoitus onkin vieraannuttaa lukija vai oma sukupolvieroni kääntäjä Marja Alopaeukseen? Oli miten oli, tämä on häiritsevää. Tai jospa olenki...

Voi murhetta: Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. :( Hän oli luultavasti ainoa suomalainen dekkaristi, jonka koko tuotannon olen lukenut kokonaan ja suurella intohimolla. Viimeiseksi jääneen teoksen Harjunpää ja rautahuone arvio löytyy täältä . Joensuu oli itse asiassa mielestäni enemmän kuin dekkaristi (väheksymättä dekkareita sinänsä): hän uudisti koko lajityyppiä. Rikosten sijaan olennaista oli ihmisen pahuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus, jossa paha ei aina saa palkkaansa. Joensuulla pystyi aistimaan, mitä niinkin rankka työ kuin poliisin ammatti ihmisen mielelle ja sielulle tekee. Arvostin myös aitouden tunnetta: koska kirjailija itse oli poliisi, työn kuvauksesta puuttui mikkihiirimäinen sankaruus ja glamour. Sen sijaan yksityiskohdat olivat tarkkoja ja huolellisia. Loppuratkaisuja ei pystynyt arvaamaan. Eniten Joensuun romaaneissa pelotti se, että lukija imeytyi myös rikollisen mielen sisään. Työn alla oleva romaani jäi kesken. Suren sitäkin. Lukekaa Joensuuta - hieno kirjailija...

Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla. Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa. Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venä...

Neuvostoliittonostalgiaa. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun aloin lukea tänään Finlandia-voittaja Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania (WSOY 2011). Uutisen voi katsoa vaikka täältä . Olin suuri Liksom-fani nuorena, mutta jostain syystä 80-luvun jälkeinen tuotanto on jäänyt tsekkaamatta, en tiedä miksi. Tiedostan kuulostavani reliikiltä, kun kehun jonkun kirjailijan 80-luvun tuotantoa, mutta ei voi mitään, tämä on totuus. Yhden yön pysäkki ja Tyhjän tien paratiisit olivat kuulkaas lapset jotain ihan ennennäkemätöntä ja rajua kirjallisuutta silloin, aivan uutta ja rohkeaa muotoa ja ilmaisua! Uskoisin niiden muuten toimivan edelleen, sikäli Liksom on klassikko. Hytti nro 6 vaikuttaa lupaavalta. N-liitossa on tiettyä houkuttelevuutta, kun en koskaan ehtinyt siellä käydä, mutta sentään elin sinä aikana - Siperian halki matkaava juna tuo heti jotain tuttua samovaarin tuoksua mieleen ja hytissä Suomi-neidon kanssa matkustava roisin raavas työmies on jotenkin ihan aito ryssä. ;) (Anteeks nyt k...