INAhdus

Summa summarum: Juha Itkosen uusin romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) alkaa Tsehovista ja päättyy Tsehoviin. Siitäkin syystä sen pitäisi olla minun kirjani. Mutta voi. Niin paljon kuin Itkosta kirjailijana fanitankin, joudun tällä kertaa harmikseni lainaamaan Jorma Uotista: hieno kokonaisuus, mutta jostain syystä ei ihan sytytä.  Arvio: Luin kirjaa yli kuukauden ja sen rinnalla luin muuta - sekin kertoo pienistä käynnistysvaikeuksista. Miksi? Ehkä siksi, että tässä jykevässä sukupolviromaanissa ei tapahdu paljon mitään ihmisen pientä elämää kummempaa. Kerronnasta tulee mieleen Kjell Westö Hämeenlinnassa. Siinä piileekin yksi ongelma: tavallisen suomalaisen pikkukaupunkisuvun elämään on tietenkin helppo samaistua, mutta draama puuttuu. Westön sukusaagojen glamouria tässä ei oikein ole, vaikka nousukauden nousukasjuhlia kuvataankin. On toinenkin ongelma: se, etten ole kenenkään poika. Mielestäni tämä on ennen kaikkea romaani isästä ja pojasta, vaikka pääosa tarin...

Arvaatte: yhden kirjan olen tänään kaupasta hakenut ja lukenut melkein kokonaan, vauva on saanut makoilla lattialla (ja oppikin sitten heti kääntymään, kops, näin äidin lukuharrastus kehittää lasta välittömästi!). Nimittäin Tuomas Kyrön uusimman elikkä Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY 2012). Tolkun kirja se on. Tällä kertaa uhkaa Mielensäpahoittajaa liian kaunis kodinhoitaja ja siitä sitten huostaanotto sekä nälkäkuolema. Ei auta kuin alkaa opetella kokkaustaitoa ja alkaa se ruskea kastikekin syntyä siinä perunaohjeiden ohessa. Ihan helmi on tämä, jos nauratti se edellinen. Kyllä en kyllästy, vaikka arvaan että moni jo marisee että keksisi jotain uutta. Ei tarvitse ihmisen keksiä kuin yksi hyvä idea elämässä sanon minä ja jos on tarpeeksi hyvä niin elää sillä lopun ikää, ehkä perikuntakin vielä, näin uskon tälle Kyrölle tässä käyvän Paasilinnat että yksi hyvä tarina joka vuosi niin pysyy perunoissa. Siellä on tämmöistä itseironiaakin, lukekaa vaikka kuvaus aamu-tv:n kirjailij...

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa. Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä. Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä ...

Tällä viikolla tapahtuu: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ja on isänpäivä. Perinteisesti olen aina listannut muutamia isänpäiväkirjoja, tänä syksynä shoppailu on helppoa, kun on uudet kyröt, tervot ja hotakaiset, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkari ja Karo Hämäläisen Erottaja (bisnesisälle). Nämä löydät kirjakauppojen myyntipöydiltä ilman vinkkaustakin (ja hyviä ehdokkaita ovatkin!). Jos isäsi on kuitenkin jo lukenut nämä kaikki tai haluat yllättää, niin tässä muutamia varjoehdotuksia: - Yhteiskunnalliselle journalisti-isälle: Kjell Westön kirjoituskokoelma Halkeamia. Myös isälle, joka fanittaa Westötä: kertoo romaanien taustoista. - Tutkija-isälle (tai isoisälle): Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Koska tutkija-isäni diggasi kovasti. - Kulttuuri-isälle, joka on vähän gay: Michael Cunningham: Illan tullen. Kirjoitan tästä vielä arvion, mutta sopii taiteelliselle isälle, joka pohtii elämän tarkoitusta eikä pelkää homoja. - Historia/filosofia-isälle: Annabel Lyon: Aleksant...

Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen. Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan. Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppi...

Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani. Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa. Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä,...

Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa." Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka. Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin. Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tu...

Kiireisen viikon keskellä pitää pikaisesti palata Heikki A. Reenpään Otava-muistelmiin. Aioin vain vilkaista "Pikku-Heikkiä", mutta luinkin sen kokonaan paria kekkos- ja metsästysmuisteloa lukuunottamatta. Jotenkin vanhan hyvän kirja-ajan kuvaus vei mukanaan. Vai mitä tuumaatte tästä Pentti Saarikoski -kommentista: "Tiukoissa paikossa hän usein otti minuun yhteyttä, jotta hänen pulmansa - tavallisesti rahapula - saataisiin ratkaistua. Vaikka Pentin ylläpito tuli kalliiksi, ei kukaan voinut kieltää hänen nerokkuuttaan, ja siksi Otava katsoi velvollisuudekseen maksaa tämän Eino Leinon jälkeen suurimman boheemin ja myös suurimman runoilijan kustannukset." Tai opastus Otavan markkinointipolitiikkaan 1940-50-luvulla, kun Reenpää on nimitetty Otavan mainospäälliköksi: "Minulle sanotaan kyllä, että mainostaminen ei ole kovin tärkeää; sitä ei oikeastaan tarvita lainkaan, koska kirjat menevät kaupaksi muutenkin: minun on vain ilmoitettava joissakin lehdissä, mitä kirjoj...

Summa summarum: Kun on elänyt kiinnostavan elämän, ei tarvitse kikkailla. Tuntuu siltä kuin viisas isoisä tarinoisi mieleenjuolahteluja takkatulen ääressä punkkulasi kädessä parin ekstra-konjakin jälkeen niin, että mukaan tulevat ne vähän lapsille sopimattomatkin jutut. Ihana kirja. Ja vuoden paras kirjan lopetus. Kerron sen postauksen lopussa tiiserinä, vaikkei se avaudu kirjaa lukematta. Arvio: Mitä näille pula-ajan lapsille oikein syötettiin - tai ehkä pikemmin jätettiin syöttämättä? Andersson tuntuu melkein masentavalta persoonalta: kilpajalkapalloilija, levyttänyt jazz-pianisti, menestyskirjailija, psykiatri, poliitikko ja kulttuuriministeri... Mitä hän EI osaisi? ;) Itseironia ja vaatimattomuus pelastaa paljon, muuten alkaisi rassata. Vaikka edellytyksiä olisi, kirjasta puuttuu kaikki pompöösi. Seitsemänkymppisen ei tarvitse enää miettiä, mitä muut ajattelevat vapaalla tai töissä - siksi elämäkertaa harvoin kannattaa sitä nuorempana kirjoittaa. Saavutukset on saavutettu ja asett...

Seuraa joululahjavinkki kulturelleille äijille ikään katsomatta - arvio tulee perässä, mutta en malta olla hehkuttamatta heti! Kaikkien syksyn suurmies-muisteloiden jälkeen on ilahduttavaa lukea vaihteeksi pienmuistelo suuresta miehestä. Kollega suositteli kaamosväsymykseen Claes Anderssonin anekdoottimaista omaelämäkertaa Jokainen sydämeni lyönti, josta olikin tänään arvio Hesarissa. Olen vasta alussa, mutta ihastunut jo nyt. Pois tunnepitoinen vuolaus, kielellinen kikkailu ja verbaalirehentely. Tässä kulturelli isoisä muistelee villiä 60- ja 70-lukua niin, että Sinkkuelämää-sukupolvenkin silmät meinaavat välillä vähän levähtää. Jassåå, vai semmosta peliä??! Ja silti suomenruotsalaisella charmilla ja tyylillä liikoja paljastelematta tai lööppejä kerjäämättä - kas, tuli petettyä ja heiluttua sinne sun tänne, oh mon dieu, mutta niinhän silloin kaikki! Mitäpä noista, sånt är livet! Aikamoinen vastanäkökulma Laura Honkasalon Eropapereihin, muuten. Olisipa kiinnostava tietää, mitä Andersso...

Summa summarum: Olen jotenkin onnistunut välttämään Tuomas Kyrön teokset , vaikka kaikki häntä kehuvat. Käry kävi ja onneksi lopulta luin. Omalla yhden naisen raadillani päästän Kyrön Suomen nykykirjailijoiden ehdottomaan Toppeniin. Suositellaan äijille ja kaikille, joihin uppoaa Riku Korhonen. Jos vihaat kielikikkailua ja postmodernia, jätä väliin. Arvio: Muissa kritiikeissä on viitattu Elmoon, itselleni tulee lievästi mieleen Paasilinna. Teemana on isä, poika ja pituushyppy jumalallista väliintuloa unohtamatta. Tarinan kertoo jumalhahmoinen paha enkeli ja taivaallinen Valmentaja. Hilpeää. Ja lopultakin on tietty kyse rakkauesta! Vaikka välttelin teosta alunperin yleisurheilullisen teeman takia, aihe laajenee onneksi suomalaiseksi sukuromaaniksi. Ennen kaikkea se on hauska ja Kyrön kieli on omaa luokkaansa. Jos tämä ei ole postmodernia niin en tiedä mikä on: kirjassa on hulvattomia lainauksia ja pätkiä erilaisista medioista, äänistä ja tekstityyleistä. Kyrö hallitsee ne kaikki. Laina...

Nyt se on viimeistään varmaa: olen Booker-tasoinen ihminen, en Nobel. Tämä on totuus. Aloin eilen kirjoittaa poikkeuksellisesti arviota oman kustantamon kirjasta, mutta kas - Hesarin Jukka Petäjä ehti ensin. ;) Koska Petäjän arviosta löytyy kaikki olennainen, en toista samoja asioita, vaan tapani mukaan menen mutun puolelle. Summa summarum: Vuoden 2008 Booker-palkittu Valkoinen tiikeri on sen verran rajua kamaa, että meni joogahengitykset hetkeksi väärään kurkkuun. Olen epäillyt aina, haluanko Intiaan. Hinku mennä sinne ei mitenkään vahvistunut. Mutta yhdyn Petäjään ja suosittelen! Arvio: Sadan sivun testi kannatti taas: itse en päässyt heti kelkkaan mukaan, toisin kuin Petäjä. Stooriin lähdetään mielestäni vähän kaukaa, mutta kyllä se siitä virkistyy. Sadan sivun jälkeen ei malta enää lopettaa. Juoni paljastetaan jo alussa: köyhä autonkuljettaja murhaa isäntänsä saadakseen rahat ja uuden elämän. Loppukirja kerrotaan miten - kertoja itse kuvaa tätä "tarinaksi yksityisyrittäjyydest...

Pitäisi olla kriittinen. Pitäisi todeta, että teos on Koneen ja sen nykyisen pomon Antti Herlinin tilausteos, jolla nostetaan Koneen asemaa Nokian esitaistelijaksi ja Pekka Herlin Jorma Ollilan esikuvaksi. Pitäisi sanoa, että Antti Herlin on tilannut kirjan puolustuspuheenvuorokseen isän perintöprinssinä, joka sai koko muun sisaruslauman kääntymään itseään vastaan ja riitautumaan muutenkin. Aivan sama. En sano, vaan sanon, että olen ollut liikuttunut, ihastunut, järkyttynyt, tyrmistynyt ja muutamien kymmenien sivujen verran myös pitkästynyt. Erinomainen elämäkerta ja yhden aikakauden rehti kuvaus, joka valotti itselleni ihan uudella tavalla Suomen bisneshistoriaa. Jos vanhemmat, kaupallisemmat ja kokeneemmat mieskoelukijani tyrmäävät kirjan, lupaan kertoa senkin myöhemmin. Ja kyllä: rva Kirsti Herlin sai vielä lopussa sanansa. Ei montaa sanaa, mutta riittävästi siihen, että ymmärsin hänen tehneen kuten edustusrouvat siihen aikaan tekivät: parhaansa. Ihailen häntä. En pystyisi vastaavaa...

Tässä on syksyn kovin isänpäiväkirja. Itse pöllin kirjan omalta isältäni suoraan kädestä ennen kuin hän ehti sitä avatakaan kommentilla "saanko ihan nopeesti vaan vilkasta ainakin ne lasten paljastukset". Sen sijaan meni koko viikonloppu tätä tankatessa - but why?? Jos ette ole tietoisia syksyn suurkohusta, niin vilkaiskaa Hesarin juttu siitä, miten Suomen rikkain sisarusjoukko paljastaa menestyksen takana piilleen perhehelvetin. Itse kiinnostuin vasta, kun luin kirjoittaja John Simonin haastattelun samoin Hesarista - enkä turhaan, kirja on juuri niin hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu kuin toivoinkin. Vaikka hissifirma Koneen maailmanmenestykseen nostanut Pekka Herlin vaikutti kauheudessaan mielenkiintoiselta tyypiltä, en osannut silti kuvitella, että kirja kaivaisi itsestäni esiin piilevän kauppislaisen - miten yhden firman maailmanvalloituksesta kaikkine bisnesdetaljeineen voikin tehdä näin kiinnostavaa?? Siitä kirjassa on oikeasti kysymys: pahimmat paljastukset alkohol...

Muistatteko Esikaupunkien Buddhan? Hanif Kureishin vuonna 1991 julkaistu esikoinen räjäytti ainakin oman teini-ikäisen tajuntani (siihen ei tosin vaadittu paljon) ja teki Kureishista ns. etnisen kirjallisuuden esikuvan. Sittemmin luin joitain Kureishin romaaneja, mutta enemmän pidin hänen elokuvakäsikirjoituksistaan. Nyt tuli otettua työmatkakirjaksi Kureishin uusi kertomuskokoelma Lähtö ja neljä muuta tarinaa. Hmm. Tapani mukaan kommentoin luettuani kertomuksista vasta kaksi: molemmissa seikkailee keski-ikäinen ikäkriisinen äijä. Toinen tarina (nimeltään Jätös) on absurdin loistava. Toisessa taas meinaa mennä hermo: keskiluokka-angstia poteva mies suunnittelee sivutolkulla vaimon jättämistä. Ääh. Lähtökohta on hyvä (mitä tapahtuu ihmisen päässä ennen lähtöä?), mutta rajansa kaikella. Arpominen alkaa ottaa vähitellen päähän ja tekee mieli huutaa, että lähe nyt sit menee, mitäs siinä vatvot ja voivottelet, että elämä on tylsää? ;) Ymmärrän, etten ole siis vielä ihan keski-ikäinen, vaan...

Summa summarum: On olemassa kaksi mahdollisuutta: Jari Tervo on kirjoittanut nerokkaan mestariteoksen ja minä olen idiootti tai joku on mokannut jotain. Olen valmis ottamaan riskin ja idiootin leiman otsaan. Olkaa hyvä. Arvio: Unohdetaan Pekkarisen tupeet, puolihauskat nälvinnät Stubbista ja Kataisesta – unohdetaan jopa, että on olemassa pääminsteri, joka muistuttaa Lahnasta yksi yhteen. Otetaan ihan vain romaani romaanina. Se on silti huono. Miksi? Punainen lanka puuttuu. Kirja on tyylillinen sekasikiö. Ajoittain mennään poliittisella satiirilla, sitten lipsutaan väsyneen veijaritarinan puolelle. Tiukka mediakritiikki sentään toimii, parhaimmillaan naurattaa, terävin Tervo vilahtaa. Väliin tulee kaikenlaista epäselvää huttua kuten pääministerin kellariin vangitsema nainen - miksi? Outoa, ettei media pidä tätä tupeeta huonompana vitsinä aikana, jolloin Euroopasta paljastuu jatkuvasti naisia kellareissa pitäneitä psykopaatteja. Mielestäni kellariin vangittu pääministerin morsian on maut...

Yllätyskäänne! Sain syysflunssan ja havaitsin Larssonin parhaaksi flussalukemiseksi. Siispä suositellaan syysflunssaan. Summa summarum: Ruotsalainen James Bond meets Mikki Hiiri - tyyppinen etsivä suttaantuu ensin talousrikoksiin, sitten sairaan suvun murhamysteereihin ja kaataa siinä sivussa kaikki vastaantulevat naiset. Ylipitkä, mutta kohtuullisen koukuttava kohudekkari, jota voivat harkita myös ne, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Jos kestää Mikki Hiirtä, that is. Arvio: Toistan itseäni: ei se huono ole. Mutta ei ihan henkeäsalpaavan nerokaskaan. Tulee mieleen loistava ruotsalainen ilmaus lagom. Tämä on ihan lagom-kirja. Hirveä tuomio sinänsä, kun tästä on tehty jo menestysleffakin. Kirjassa on kansankodille sopivasti näennäis-feministinen lataus: käsitellään sadistisia miehiä, jotka vihaavat ja murhaavat naisia. Naishahmot ovat vahvoja uranaisia, jopa epästereotyyppisellä tasolla (nainen, joka on ilmiömäinen hakkeri, ooh! Osaa käyttää tietokonetta! Ja pelastaa etsivän hengenkin...

Rasti peräseinään: suosittelen urheilukirjaa. Voi Jarkkoa! Kaksi päivää ennen kirjansa Pelaamisen lumo julkaisua tennistähti joutui ranneleikkaukseen ja vähintään parin kuukauden kilpailutauolle. Kirjan julkkaritilaisuus meni tietysti pääasiassa tämän asian puimiseen - Niemisen sympaattisuutta kuvastaa hyvin se, että hän kesti lungisti kaikki raskasta aihetta käsittelevät utelut ja vakuutti aikovansa nousta takaisin huipulle ja pian. Toivon tosiaan, että tämä kirja on Niemisen lupaama välitilinpäätös eikä mikään menneen uran muistelokirja - peukut pystyyn pikaiselle ja voitokkaalle paluulle! En juurikaan lue urheilukirjoja, mutta uskoisin tämän poikkeavan edukseen: teoksen on kirjoittanut haastattelujen pohjalta Niemisen sisko Anna-Riikka Carlson. Niinpä kirjaan on saatu kaivettua melkoinen otos lapsuuden ja muun yksityiselämän kuvia. Sävy on muutenkin aika tuttavallinen ja Niemisen imagon mukaisesti sympaattinen. Mikään pääministerin morsian tämä teos ei ole, vaan lapsillekin sopivaa ...

Arto Salmisen Kalavale - kansalliseepos -teosta esitetään parhaillaan näytelmänä KOM-teatterissa. Romaani ilmestyi vuonna 2005 ja käsitteli jo silloin ajankohtaista aihetta eli tosi-tv:tä ja sitä, miten pitkälle ihmiset ovat valmiita julkisuuden ja rahan takia menemään. Salmista kuvaillaan mm. termeillä "inhorealistinen kulttikirjailija", joka kritisoi yhteiskuntaa milloin minkäkin syrjäytyneen porukan kautta. Luin Kalavaleen sen ilmestyttyä ja itselleni jäi vähän omituinen suhde teokseen: Kalavaleesta ja tosi-tv-aiheesta piti tehdä syväanalyyttinen lehtijuttu töihin ja haastatella sympaattisen oloista Salmista sitä varten. Haastattelusta sovittiin, mutta kun palasin asiaan uudelleen, en saanutkaan enää mitään vastausta. Odottelin jonkun aikaa ja aloin närkästyä kunnes kuulin, että Salminen oli yllättäen kuollut. Paitsi, että olin tietysi pahoillani, tunsin itseni myös jotenkin noloksi ja hölmöksi, kun olin kuolleelta mieheltä tivannut tapaamista. Tosi-tv-juttu jäi sitten tek...

Summa summarum: Finally! On tätä luettukin... Riku Korhosen Lääkäriromaani on yksi viime vuoden kehutuimpia teoksia. Itselläni sen tankkaaminen kesti yli kaksi kuukautta. Mieskollega ahmi sen kerralla ja toivoi, ettei kirja lopu koskaan. Itse laskin sivuja 50 sivun välein ja mietin eikö se ikinä lopu (sivuja on yli 400). Vaikeaa. Jos on paljon aikaa lukea, kokeile itse. Jos ei ole paljon aikaa etkä ole äijä, valitsisin jotain muuta. Arvio: Lääkäriromaanin arviointi on melkein mission impossible. Ensin se pitää haukkua: puberteettinen äijäromaani täynnä kolmekymppistä äijäsekoilua, ahdistusta, vinkunaa kun nainen ei tajua, huumeita, seksiä, väitöskirjatuskaa ja viinan kanssa läträämistä. Petri Tamminen tekee tämän tiiviimmin ja hauskemmin. Sitten se pitää kehua: Korhosen kieli on useimmiten mietittyä, osuvaa ja verbaalista. Sukupolviromaaninakin se toimii, naisnäkökulmaa vilautetaan. Teoksella on hetkensä ja ymmärrän, miksi monet ovat ihastuneet (naisetkin). Silti homma hajoaa käsiin. L...