Rosa Liksom: Hytti nro 6



Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäjää käsittelevästi kirjasta jotain tsehovmaista tunnelmointia, mutta nyt kävi toisin: kirjan takaliepeessä olevassa professori Pekka Pesosen esseessä mainitaan, että kirjan nimi viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Juuri sitä kertomusta en muista ja voi olla, etten siksi löydä yhtymäkohtaakaan - kirja haiskahtaa kyllä venäläiseltä kirjallisuudelta, mutta ei mielestäni missään nimessä siltä, mitä itse pidän tsehovilaisena maailmankuvana.


Karuutensa, hukassa olemisen ja rikollisteeman puolesta ennemmin tulee mieleen Dostojevskin synkempi tuotanto ja Siperian vuodet. Kirjan palkinnut Pekka Milonoff löysi kirjasta myös huumoria, mutta kyllä tästä itselleni tulevat ennemmin kylmät väreet kuin nauru.

Suomalainen tyttö toipuu sekavasta suhdevyyhdistä ja joutuu vankilanomaiseen tilaan junan hyttiin rikollisen ja ryyppäävän venäläisen miehen kanssa, jolle kaikki naiset ovat huoria ja tyttökin potentiaalinen raiskattava. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisema vaihtuu, mutta kovin paljon valmiimpaa ei mistään tule - sikäli hyvin venäläismäinen pysähtynyt tunnelma matkanteosta huolimatta. Kirjan kanteen on valittu mielestäni erinomaisen osuva sitaatti: "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua." Tästä voisi nyt vetää symboliikkaa Neuvostoliiton lähestyvään romahdukseen ja uuden Venäjän nousuun - mutta kiinnostaisi tietää, kuinka erilainen se junamatka halki Siperian olisi nykypäivänä? ;)

Hytti nro 6 ei ole mielestäni sellainen suuren yleisön romaani, joka tekisi Puhdistukset. Silti pidän siitä, että näitäkin vielä kirjoitetaan ja julkaistaan: se on huolellisesti kirjoitettua, fundeeraavaa kirjallisuutta, jossa ei koko ajan tapahdu jotain. Kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mielenliikkeet. Suurta teemaa ei heitetä lukijan naamalle, kirja vaatii keskittymistä ja hyvä niin. En ollut kaiken aikaa varma pidänkö tästä, mutta kirjan loputtua pidin kumminkin.

Milonoffin ja Liksomin ikäpolvi, joka ehti rampata Neuvostoliitossa saa kirjasta varmaan ihan eri fiiliksiä, mutta ei teos tyhjäksi jää meillekään, jotka muistamme Neuvostoliiton vain hämärästi jos ollenkaan. Liksom tuntee kohteensa niin hyvin kuin naapurimaan kansalainen voi ja saa suuren ja mahtavan heräämään henkiin vielä kerran, joskin henkitoreissaan.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden faneille ja luultavasti ennen kaikkea Milonoffin ja Liksomin sukupolvelle. Ne, jotka odottavat 80-luvun Liksomia, pettyvät.

Jälkimaku: Samovaari ja maatuska. Hyvin trendikästä.

Alkulause: "Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta."

Starat: 4-.







Kommentit

Tessa sanoi…
Kiitos kommenteista, en nimittäin tästä kirjasta aiemmin ole lukenutkaan. Tunnen nyt, että sain siitä kaiken tarpeellisen selville. Silti minun täytyy sanoa, että minua kirja ei kuitenkaan houkuta: En ole oikeastaan mistään saanut selville, miksi tämä kirja oikeastaan kannattaisi lukea. Ilmeisesti se ei ole kovin viihdyttävä, mutta se ei vaikuta kovin opettavaiselta tai muutenkaan mielenkiintoiselta, vaikka toisaalta onhan se ihan kivaa että julkaistaan niitä huolellisesti kirjoitettuja kirjoja joo myös. No, joka tapauksessa, en ole lukenut vielä Puhdistustakaan ja siitä sentään ole kiinnostunut monestakin syystä :).
Ina sanoi…
Heh, hyvä kysymys - viihdyttäväksi musta tätä ei ole edes kirjoitettu, mun oli itsekin vaikea miettiä kenelle suosittelisin, mutta ehkä tosiaan vähän vanhempi sukupolvi saa tästä irti enemmän. Lue Puhdistus joka tap ensin, se on opettava, koukuttava ja monin tavoin erikoinen ja suositeltava romaani.
Anonyymi sanoi…
Pakko kommentoida ihan asian vierestä eli tuota Puhdistusta: mielestäni kyseessä on jossain määrin yliarvostettu teos. Kirjan aihe on erittäin tärkeä, ja se tekee siitä lukemisen arvoisen, mutta kielellisesti Sofi Oksanen ei säväyttänyt ja myös rakenteellisesti kirja jää mielestäni keskinkertaiseksi. Loppua kohti alkuperäisformaatin "näytelmämäisyys" korostuu, eli olisiko kustannustoimittajan puhti loppunut viime metreillä. Itselleni kirja oli siis rehellisyyden nimissä ensisijaisesti pettymys.
En ole vielä lukenut Liksomia loppuun, mutta tällä hetkellä pidän sen ansiota ennen kaikkea kielellisenä.

Kun taas Puhdistus on mielestäni nappiteos kaikkien loistavlta kirjalta vaadittavien elementtien suhteen, vaikka jostain syystä vaikuttaa melkein muodikkaalta väittää Puhdistusta yliarvostetuksi.

Ei kysymys toki kaikkien kohdalla ole pelkästä kirjallisesta snobbailusta, de gustibus non disputandum est ;)

Omasta mielestäni Puhdistus on viimeisen kymmenen vuoden (kahdenkymmenen?)parhaimmistoa myös kielellisesti (ainakin njos Hotakaiset luetaan yhdeksi ja samaksi rykelmäksi), ja sen rakennetta voisi käyttää oppimateriaalina kirjoittamiskoulutuksessa.

Kuinka moni muu "vakavan proosan" edustaja käyttää yhtä taitavasti trillereille ominaista rakennetta? Harvoin näin vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja koukuttaa lukijansa, yleensä joutuu taistelmaan läpi, kun taas Puhdistus imaisee mukaansa cliffhangereineen.

Koskaan en ole myöskään lukenut yhtä vaikuttavaa väkivaltakuvausta kuin Puhdistuksessa, jossa juuri se, jonka Oksanen jättää kertomatta, lisää kauhua: jälleen malliesimerkki rakenteellisesta, äärimmäisen toimivasta "kikkailusta" (vrt. kärpänen kuulusteluhuoneessa)

Sarjassamme asiasta Puhdistukseen... ;D
Ina sanoi…
Itse asiassa kiinnitin samoin aikoinaan arviossani (löytyy inahduksesta haulla) huomiota samaan asiaan kuin anonyymi. Kuulun samoin niihin, joille Puhdistuksen ensisijainen arvo ei ole kielellinen, vaikka se onkin hyvin kirjoitettu - pidin jopa tiettyä näytelmämäisyyttä ajoittain ongelmana. Mulle teoksen arvo oli ensisijaisesti hienossa ja hyvin rakennetussa tarinassa, joka teki vaikutuksen ja antoi uutta tietoa.

Mutta arvostin kyllä vaikean aiheen saamista koukuttavaksi ja ymmärrän teoksen suosion, se osui oikeaan asiaan oikeaan aikaan.

Jos lukisin Puhdistuksen nyt, luultavasti pettyisin koska odotukset olisivat hillittömät. Onneksi luin sen silloin, kun odotukset olivat vielä maltilliset ja normaalin Finlandia-voittajan tasolla. ;)

Liksom varmaan tosiaan ihastuttaa kielellään monia - mun makuun se oli vähän turhan kuvailevaa ja dokumentaarista, mitä Milonoff taas kehui. Itse vaikutuin enemmän siitä menneen maailman kuvauksen tunnelmasta, kirja sai siis multa Venäjä-pisteitä ehdottomasti. ;)
Aah, no nyt selittyi myös, miksi sinä tai varmaan (moni) muutkaan eivät pidä Oksasen kieltä hänen parhaimpana elementtinään: jos ei pidä Liksomin kielestä, on varmaan aika vaikea arvostaa myöskään Oksasen tai vaikka Pulkkisen tai Huotarisen kieltä. Samalla tavoin kuin juuri kielellisiin aspekteihin painottuva Katja Kaukosen Odelma ei ole avautunut kaikille. Useinhan lukijakunnan voi jakaa samalla tavoin kahtia kuin kirjailijat: jotkut painottavat kieltä, toiset tarinaa. Itseeni taas vetoaa nimenomaan kieli, niin kuin Puhdistuksessa:

"Hän yritti kyllä, hän oli kärpänen, lensi karkuun, lensi kattoon, lensi lampun valosta pois, läpinäkyvät siivet, sata silmää, mutta nainen kivilattialla korhati nytkähtäen."

Minun on vaikea kuvitella, kuka muu olisi voinut (ja miten?) kuvata nämä "kuulustelutkin" Oksasta paremmin?

Kirjallisuus on kyllä siitäkin ihana puheenaihe, ettei kahta täydin yhtenäistä mielipidettä löydy ja aina saa toisten näkemyksistä jotain uutta myös itselle. En esim. itse lukiessani kiinnittänyt huomiota Puhdistuksen draamallisuuteen, vaan luin sitä ajattelematta alkuperäistä Puhdistus-näytelmää, mutta toisella lukukerralla aion etsiä niitä draamallisuuteen viittaavia elementtejä, saa vinkata, jos tulee mieleen, että missä se draamallisuus erityisesti korostuu! Ainakin Imagen jutun mukaan oneglmana olikin pitkään juuri alkuperäinen näytelmäteksti, kun Touko SIltalan mukaan käsikirjoituksessa ei ollut alussa kunnollista romaanin rakennetta, itse olen ajatellut Oksasen korjanneen tämän puuteen todella taidokkaasti, mutta olene hkä ollut turha lepus lukija ja ahminut kirjan kielen viemänä...? :D
Ina sanoi…
Ah mikä ihana kysymys! :) Ja osut täsmälleen oikeaan: jos kieli ei vie täysin mennessään, niin tulee kiinnittäneeksi huomiota muihin asioihin ja luettua analyyttisemmin - löytää siis herkemmin puutteita.

Oon tosin itse hyvin kielipainotteinen lukija, mutta en löydä hirveän usein kirjoja, joissa kieli saa aikaan kylmät väreet ja lukemisen flown: tällaisia kirjailijoita mulle ovat esim. Kyrö, Hotakainen, Hirvonen, Adichie tai klassikoista jälleen se good old Tsehov.

Sen sijaan osuit oikeaan siinä, että nimenomaan Liksom, Pulkkinen ja Oksanen edustavat mulle kirjailijoita, joista en saa kielellisesti kylmiä väreitä: ymmärrän arvostaa heitä taitavina kirjoittajina myös kielellisesti, mutta kieli ei mene munaskuihin, jolloin tarinan rakenne saa suuremman merkityksen ja alan kiinnittää huomiota eri asioihin, yleensä olen silloin myös lukijana kriittisempi. Tosin Liksomin alkutuotannossa hurmaannuin nimenomaan kielestä - voi se vaihtua teoksestakin riippuen siis.

Tässä kohdassa puhutaankin mun mielestä nimenomaan kirjallisesta mausta, joka on vähän kuin hengitys: joka ihmisellä omanlaisensa rytmi, jota ei voi vaihtaa ja joka on myös täysin lahjomaton. Siksi kaikki eivät voi tykätä kaikesta, vaikka voi oppia erilaistakin rytmiä arvostamaan, etenkin jos lukee paljon (kuten kriitikot).

Puhdistuksen lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista tarkkaan, mihin rakenteessa kiinnitin erityistä huomiota - sen muistan, että pidin enemmän historia-osiosta, joka oli musta huikea, sen sijaan nykypäivän kuvauksessa oli enemmän haasteita ja lievää kliseisyyttäkin. Mutta harmitti, etten nähnyt sitä teatterissa: oon varma, että näytelmänä se toimi loistavasti ja Oksanen on erinomainen dramaturgi. Se Imagen juttu oli muuten tosi hyvä ja valaiseva!
Täysin totta tuo, että jos kieli tai oikeastaan mikä tahansa silmiinpistävä elementtin ei miellytä, sitä tulee tod. näk. analyyttisemmäksi ja kriittisemmäksi lopunkin suhteen :) (yksi väärä fakta alussa vie maun koko loppukirjasta)

Imagen juttu oli myös hyvin lohdullinen kaltaisilleni wanna be -kirjailijoille, koska se korosti nimenomaan perspiraation tärkeyttä inspiraatioon verrattuna ;) The first draft is always shit vai mitenkäs se papa Hemingwayn lentävä lause kuuluikaan...? ;)

Itse aloin lukea Puhdistusta aikoinaan hyvin epäluuloisesti, koska Finlandia -palkitut ovat kautta aikain olleet enemmän pettymyksiä kuin löytöjä (vrt. Hotakaisen Jouksuhaudantie on mielestäni miehen heikoin teos), joten ehkä siksikin Oksanen tuntui niin huikealta odotuksiin nähden :)

Lisäksi tiedostan kirjoittavani itse aika samantyylisesti, eli niin Oksasen, Liksomin viimeisimmän kuin Pulkkisen kieli tuntuu siksikin omalta.

Itse asiassa, ehkä juuri siksi kaikki kritiikit Oksasen kieltä kohtaan tuntuvat nirhaisuina omassa nahassa: jos Oksanen ei muiden mielestä kirjoita hyvin, niin mitä toivoa on muka itselläni, kun en Oksasen kielenkäyttöön yllä edes niinä parhaimpina kynäilyhetkinäni? ;D

Eipä ole montaakaan taiteenlajia, joissa samassa teoksessa on niin lukuisia elementtejä, joita analysoida ja pistää tärkeys/paremmuusjärjetykseen!

Tosin en tiedä, uskallanko nyt lukea Puhditusta toiseen kertaan, koska ainoa kirja, joka tähän mennessä on vain parantunut lukukerta toisen jälkeen on Rikos ja rangaistus, sepä kamalaa olisi, jos joutuisin myöntämään Puhdistuksen heikommaksi kuin luulinkaan ;)
Ina sanoi…
Enpä tiedä, voiko kukaan nyt ihan rehdisti sanoa, etteikö Oksanen kirjoittaisi hyvin - enemmän ehkä kyse on ennakkohehkutuksen aiheuttamasta lievästä pettymyksestä. Musta Oksanen on siis taitava kirjoittaja, mutta vielä taitavampi tarinan kertoja. Kirjassa oli Sanomaa! ja hyvin puetussa muodossa, arvostan sitä paljon, liikaa tulee luettua myös heikkoja tai ohuita tarinoita.

Älä huoli, tärkeintä on kirjoittaa omalla tyylillä ja äänellä. Eihän sulla huonot esikuvat ole! ;) Sekin on hyvä, että tunnistat oman tyylisi, itse pidän mieluummin siitäkin, että joku kirjoittaja vähän ärsyttää kuin ettei heräisi mitään fiiliksiä...
Anonyymi sanoi…
Alunperin aiheena oli Liksomin Hytti nro 6, mutta näyttää luiskahtaneen Oksasen Puhdistukseen. Mies Liksomin kirjassa puhuu törkeyksien ohella paljon elämästään ja elämästä, kärsimyksestä ja kuolemasta yleensä. Filosofoi ja jahkailee, arvioi itseään ja tyttöä, ja tämä jos mikä on kirjassa sitä venäläistä viritystä. Tapa, jolla se tehdään on usein hätkähdyttävä, omaperäinen ja rujo. Venäläinen usein piirtelee laajoja kuvia elämästä yleensä ja mielellään myös armaasta isänmaastaan. Niin tekee myös kirjan mies. Maisemat junan ulkopuolella omalla tavallaan sulautuvat kerronnan melankoliaan. Kirja on hieno kokonaisuus, tosiaan muistokirjoitus kadonneelle neuvostoajalle!
Anonyymi sanoi…
Huh! Sain juuri itse kirjan loppuun ja mietin koko luku-urakan (siltä se tuntui) ajan, että olenko ainoa, joka ei ymmärrä tämän kirjan hienoutta.
Jouduin pakottamaan itseni edes lukemaan kirjan loppuun. Tosin tuntui, että vasta viimeiset 50 sivua olivat mielenkiintoiset edes jollain tavoin.
Mutta tosiaan, en ymmärrä Finlandia-voittoa tämän kirjan osalta.
Odotin jotain aivan muuta Rosa Liksomilta kuin tälläistä toisaalta valjua 'tyttö-sitä, tyttö-tätä' ja toisaalta kielikuviin lähes hukkuvaa teosta.
Omaan arvioosi päädyin yksinkertaisesti googlaamalla "hytti numero 6 pettymys" :-)
Ina sanoi…
Ah, mikä hakusana! ;D No, hyvä että löysit sillä kanssakärsijän... Arvelin samoin, että kirja on pettynys vanhoille Liksom-faneille, toisaalta taas positiivinen yllätys niille, jotka eivät ehkä pitäneet Liksomista aiemmin. Mutta aika filosooffinen kirja kieltämättä, auttaa, jos tuntee hyvin venäläistä kirjallisuutta, kuten edellinen anonyymi.
Anonyymi sanoi…
Tää on kliffaa hei. Siis että voi kaikessa rauhassa kommentoida pari kuukautta sitten ollutta arviointia. Olen ja en vanha Liksom-diggari. Hermostuin tänään jossain toisaalla teilattuun Hytti nro 6 -arvioon. Väliarvio oli sitä luokkaa, että ihmettelin kun kirja oli luettu loppuun. Sivuista luvattiin tehdä lennokkeja Kallion yöhön. No, pysyin Liksomin pihdeissä koko matkan ja Tessa, kyllä se oli mielenkiintoinen. Muistelen kuulleeni kirjassa olevan poliittisia kaikuja kirjallisesti Suomesta ison karhun sylissä.Eläköön slow-kommentointi.

jukka s.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita