Rosa Liksom: Hytti nro 6

Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäjää käsittelevästi kirjasta jotain tsehovmaista tunnelmointia, mutta nyt kävi toisin: kirjan takaliepeessä olevassa professori Pekka Pesosen esseessä mainitaan, että kirjan nimi viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Juuri sitä kertomusta en muista ja voi olla, etten siksi löydä yhtymäkohtaakaan - kirja haiskahtaa kyllä venäläiseltä kirjallisuudelta, mutta ei mielestäni missään nimessä siltä, mitä itse pidän tsehovilaisena maailmankuvana.


Karuutensa, hukassa olemisen ja rikollisteeman puolesta ennemmin tulee mieleen Dostojevskin synkempi tuotanto ja Siperian vuodet. Kirjan palkinnut Pekka Milonoff löysi kirjasta myös huumoria, mutta kyllä tästä itselleni tulevat ennemmin kylmät väreet kuin nauru.

Suomalainen tyttö toipuu sekavasta suhdevyyhdistä ja joutuu vankilanomaiseen tilaan junan hyttiin rikollisen ja ryyppäävän venäläisen miehen kanssa, jolle kaikki naiset ovat huoria ja tyttökin potentiaalinen raiskattava. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisema vaihtuu, mutta kovin paljon valmiimpaa ei mistään tule - sikäli hyvin venäläismäinen pysähtynyt tunnelma matkanteosta huolimatta. Kirjan kanteen on valittu mielestäni erinomaisen osuva sitaatti: "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua." Tästä voisi nyt vetää symboliikkaa Neuvostoliiton lähestyvään romahdukseen ja uuden Venäjän nousuun - mutta kiinnostaisi tietää, kuinka erilainen se junamatka halki Siperian olisi nykypäivänä? ;)

Hytti nro 6 ei ole mielestäni sellainen suuren yleisön romaani, joka tekisi Puhdistukset. Silti pidän siitä, että näitäkin vielä kirjoitetaan ja julkaistaan: se on huolellisesti kirjoitettua, fundeeraavaa kirjallisuutta, jossa ei koko ajan tapahdu jotain. Kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mielenliikkeet. Suurta teemaa ei heitetä lukijan naamalle, kirja vaatii keskittymistä ja hyvä niin. En ollut kaiken aikaa varma pidänkö tästä, mutta kirjan loputtua pidin kumminkin.

Milonoffin ja Liksomin ikäpolvi, joka ehti rampata Neuvostoliitossa saa kirjasta varmaan ihan eri fiiliksiä, mutta ei teos tyhjäksi jää meillekään, jotka muistamme Neuvostoliiton vain hämärästi jos ollenkaan. Liksom tuntee kohteensa niin hyvin kuin naapurimaan kansalainen voi ja saa suuren ja mahtavan heräämään henkiin vielä kerran, joskin henkitoreissaan.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden faneille ja luultavasti ennen kaikkea Milonoffin ja Liksomin sukupolvelle. Ne, jotka odottavat 80-luvun Liksomia, pettyvät.

Jälkimaku: Samovaari ja maatuska. Hyvin trendikästä.

Alkulause: "Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta."

Starat: 4-.