Esan esikoiset
Nyt puhutaan asiaa! Innostuin suuresti Hesarin Esa Mäkisen tämän päivän artikkelista, jossa hän kertoo kahden vuoden kokemuksistaan Hesarin esikoiskirjaraadissa. Juttu alkaa näin: "Perinteistä tai tylsää. Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty - kärjistetysti - kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista."
Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!
Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen mukaansa Suomessa kirjoitetaan liian perinteikkäitä esikoisteoksia ja silmään pistää kokeellisuuden puute. Siksi palkintoraatien massalukijat tarttuvat helposti niihin harvoihin poikkeuksiin - tästä Mäkisellä esimerkkinä Gustafssonin Huorasatu ja oletettavasti viime vuonna Salmelan 27.
Uskon kyllä Mäkistä, ja on pakkokin kun ehdin lukea niin harvoja esikoisia itse (aloitin eilen tämän vuoden voittajan eli Täydellisen paistin, joka kylläkin tuntuu toistaiseksi melko perinteiseltä ;). Hän toivoo kiinnostavampia aiheita, rohkeampia tyylikokeiluja ja korkeampia laatuvaatimuksia, jotka estäisivät myös sen, että moni esikoinen jää yhden kirjan kirjailijaksi. Olen samaa mieltä.
Sitten tulee se mutta. On tässä kyllä kyse myös kirjallisesta, subjektiivisesta mausta ja siitä, mitä kukin pitää omaperäisenä, kokeilevana tai rohkeana.
Mielestäni viime vuosien rohkeimpia ja kokeilevimpia esikoisromaaneja on ollut Seija Vilenin Mangopuun alla, joka julkaistiin ennen kuin Avain tuli samaan firmaan - olin siis tätä mieltä, ennen kuin olin edes tavannut Seijaa, arvio on täällä. ;) Kirjassa oli mielestäni kaikki Mäkisen kaipaamat asiat: kiinnostava ja poikkeava kansainvälinen teema (uskonnollinen hare krishna -yhteisö ja siitä irtautuminen) sekä omaperäinen, kuvaileva, Intiasta ja Aasiasta vaikutteita saanut kieli, joka nimenomaan poikkesi suomalaisen kirjallisuuden perinteistä. Pidin älyttömästi, enkä ollut ainoa, kirja menestyi esikoiseksi hyvin. Se herätti ristiriitaista palautetta, toiset pitivät hankalana ja vaikeana ja toiset innostuivat kovasti. Itse olin sitä mieltä, että nyt on kerrankin kirjoitettu jotain ihan uutta, rosoineenkin! Teosta ei myöskään kustannustoimitettu yltiösiistiksi, vaan kirjailijan omaa ääntä ja näkemystä kuunneltiin: kustannustoimittaja olisi voinut stilisoida tekstiä enemmänkin mainstreamin suuntaan, mutta kirjailija piti sinnikkäästi kiinni omasta näkemyksestään ja hyvä niin. Kirja jätettiin tyyliltään vuolaaksi ylilyöntien riskilläkin.
Miten kävi? Mäkinen ei oikein lämmennyt ja kirjoitti Mangopuusta aika viileän kritiikin. Hesarin esikoiskisaan kirja ei päässyt, eikä F-ehdokkaaksi. Ei se mitään, kirja löysi lukijansa silti eikä Seija jäänyt yhden kirjan ihmeeksi, onneksi.
Olen Mäkisen kanssa kaikesta samaa mieltä - paitsi siitä, etteikö Mangopuun alla olisi ollut juuri sitä kaivattua erilaista, kokeilevaa ja rohkeaa uutta kirjallisuutta. ;) Jos tässä postauksessa on joku pointti, niin se on tämä: toisen kokeellinen on toisen skeidaa.
Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!
Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen mukaansa Suomessa kirjoitetaan liian perinteikkäitä esikoisteoksia ja silmään pistää kokeellisuuden puute. Siksi palkintoraatien massalukijat tarttuvat helposti niihin harvoihin poikkeuksiin - tästä Mäkisellä esimerkkinä Gustafssonin Huorasatu ja oletettavasti viime vuonna Salmelan 27.
Uskon kyllä Mäkistä, ja on pakkokin kun ehdin lukea niin harvoja esikoisia itse (aloitin eilen tämän vuoden voittajan eli Täydellisen paistin, joka kylläkin tuntuu toistaiseksi melko perinteiseltä ;). Hän toivoo kiinnostavampia aiheita, rohkeampia tyylikokeiluja ja korkeampia laatuvaatimuksia, jotka estäisivät myös sen, että moni esikoinen jää yhden kirjan kirjailijaksi. Olen samaa mieltä.
Sitten tulee se mutta. On tässä kyllä kyse myös kirjallisesta, subjektiivisesta mausta ja siitä, mitä kukin pitää omaperäisenä, kokeilevana tai rohkeana.
Mielestäni viime vuosien rohkeimpia ja kokeilevimpia esikoisromaaneja on ollut Seija Vilenin Mangopuun alla, joka julkaistiin ennen kuin Avain tuli samaan firmaan - olin siis tätä mieltä, ennen kuin olin edes tavannut Seijaa, arvio on täällä. ;) Kirjassa oli mielestäni kaikki Mäkisen kaipaamat asiat: kiinnostava ja poikkeava kansainvälinen teema (uskonnollinen hare krishna -yhteisö ja siitä irtautuminen) sekä omaperäinen, kuvaileva, Intiasta ja Aasiasta vaikutteita saanut kieli, joka nimenomaan poikkesi suomalaisen kirjallisuuden perinteistä. Pidin älyttömästi, enkä ollut ainoa, kirja menestyi esikoiseksi hyvin. Se herätti ristiriitaista palautetta, toiset pitivät hankalana ja vaikeana ja toiset innostuivat kovasti. Itse olin sitä mieltä, että nyt on kerrankin kirjoitettu jotain ihan uutta, rosoineenkin! Teosta ei myöskään kustannustoimitettu yltiösiistiksi, vaan kirjailijan omaa ääntä ja näkemystä kuunneltiin: kustannustoimittaja olisi voinut stilisoida tekstiä enemmänkin mainstreamin suuntaan, mutta kirjailija piti sinnikkäästi kiinni omasta näkemyksestään ja hyvä niin. Kirja jätettiin tyyliltään vuolaaksi ylilyöntien riskilläkin.
Miten kävi? Mäkinen ei oikein lämmennyt ja kirjoitti Mangopuusta aika viileän kritiikin. Hesarin esikoiskisaan kirja ei päässyt, eikä F-ehdokkaaksi. Ei se mitään, kirja löysi lukijansa silti eikä Seija jäänyt yhden kirjan ihmeeksi, onneksi.
Olen Mäkisen kanssa kaikesta samaa mieltä - paitsi siitä, etteikö Mangopuun alla olisi ollut juuri sitä kaivattua erilaista, kokeilevaa ja rohkeaa uutta kirjallisuutta. ;) Jos tässä postauksessa on joku pointti, niin se on tämä: toisen kokeellinen on toisen skeidaa.
Itselleni on käynyt näin monien kriitikoiden ja raatien ylistämien kirjojen kanssa: muut ovat sitä mieltä, että nyt on rohkeaa ja uutta kirjallisuutta, kun taas itse olen pitänyt kirjaa tekotaiteellisena wanna be -rohkeana höpötyksenä, jossa kielikikkailu on itsetarkoitus. Monesti on löytynyt myös minun kanssani samaa mieltä olevia kriitikoita ja toimittajia (eli kyse ei ole vain siitä, että oma kirjamakuni ja -näkemykseni olisi pahasti pielessä ja koko muu maailma oikeassa).
Kuka silloin on kirjan suhteen oikeassa? Ei kukaan. Kokeellisen ja uudistavan kirjallisuuden pointti on siinä, että sitä kirjoitetaan ja julkaistaan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kerääkö se palkintoja tai edes lukijoita. Toivon, että myös kustantajat uskaltavat antaa jatkossakin mahdollisuuden erilaisille teoksille, joiden myymisessä on aina peruspullaa isompi kaupallinen riski, varsinkin silloin, kun ne eivät mahdu kisoihin mukaan eli useimmiten.
Onneksi Kafkaa julkaistiin enemmänkin siitä huolimatta, etteivät aikalaiset tajunneet hänen kirjoistaan mitään.
Kuka silloin on kirjan suhteen oikeassa? Ei kukaan. Kokeellisen ja uudistavan kirjallisuuden pointti on siinä, että sitä kirjoitetaan ja julkaistaan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kerääkö se palkintoja tai edes lukijoita. Toivon, että myös kustantajat uskaltavat antaa jatkossakin mahdollisuuden erilaisille teoksille, joiden myymisessä on aina peruspullaa isompi kaupallinen riski, varsinkin silloin, kun ne eivät mahdu kisoihin mukaan eli useimmiten.
Onneksi Kafkaa julkaistiin enemmänkin siitä huolimatta, etteivät aikalaiset tajunneet hänen kirjoistaan mitään.
Kommentit
Minulla heräsi MUTTA-kysymys esseen osalta siitä, miksi esikoiskirjailijan pitäisi olla se, joka tuo uutta ja kokeilevaa kirjallisuuteen? Eikö se ole aika paljon vaadittu siltä, joka kamppailee ihan vain saadakseen kirjansa tuutista ulos. Aika usein irrottelun aika saattaa olla myöhemmin. Ja miksi ihmeessä pitäisi kikkailla? Eikö riitä, että tarina on hyvä ja se on kerrottu siten, että lukija eläytyy ja koee lukeneensa Kirjan?
Pitäisikin tehdä omista lukemistani esikoisteoksista joku koostepostaus nyt loppuvuodesta!
Ymmärrän sen, että kun lukee työnä, "pakolla", hirveän määrän kirjoja, alkavat mieleen jäädä vain ne todella erikoiset ja kokeelliset. Mutta minusta se ei ole mikään hyvän kirjan kriteeri. Ei rivilukija etsi kokeellisuutta, vaan hyvää lukukokemusta määrittelyistä riippumatta.
Muistan kuinka eräänkin läheisen ihmisen kanssa haukuimme nuorena tekotaiteellisuutta ja pakkokokeellisuutta, mutta kun hänkin sitten alkoi opiskella erästä taiteen alaa ja myöhemmin tehdä töitäkin ko. alalla, hän myönsi, etteivät ne ihan tavalliset tuotokset jaksa enää kiinnostaa ja innostaa. Sitä alkaa väkisinkin etsiä uusia, päräyttäviä kokemuksia.
Onko se sitten hyvä vai ei, oikein tai väärin, en tiedä. Ymmärrettävää ainakin, mutta samalla tavalla myös se, etteivät ne vähemmän lukevat kaipaa samanlaista.
Minulle tuli hyvin samanlaisia fiiliksiä kuin sinullekin, että yhden kokeellinen on toisen p***aa... Mietin myös, että hyvähän se on vaatia kokeellisuutta, mutta samalla niille erikoisemmille ja rajoja rikkoville jutuille voi olla hyvinkin vaikea löytää kustantajaa (kun on hankala markkinoida kirjaa) ja lukijoita (ks. ed.)
Pitäisi siis olla erikoinen ja erilainen, mutta sellaisella tavalla, että se miellyttäisi mahdollisimman monia ja olisi helposti selitettävissä kaikille erilaisuudestaan huolimatta. Hihii..
Minulle tuli juttua lukiessani myös mieleen, miten vahvasti aikaan ja paikkaan ja ajan normeihin sidottua se esikoisen hyvyys on. Ei taitaisi Waltarin "Suuri illusioni" tekstinä löytää tänä päivänä julkaisijaa, jos sitä historiallisena romaanina tarjottaisiin :D
Mäkisen artikkeli valotti kuitenkin musta kiinnostavasti sitä eroa, mikä ammatti- ja tavislukijoiden välillä on ja miksi monesti lukijat voivat kokea raatien valinnat oudoiksi tai puutteellisiksi. Tunnistan itsekin sen, että kun lukee työn puolesta paljon, niin alkaa etsiä jotain vähän erilaista - tiedän olevani nykyään kirjojen suhteen paljon kriittisempi kuin vaikka 5 vuotta sitten.
Kustantajan näkökulmaa seuranneena täytyy tosin sanoa, että hyvän esikoiskirjan bongaus on vaikea laji. Sellaisia hyviä peruskässäreitä, jotka voisivat hyvin ylittää julkaisukynnyksen tulee aika paljon, mutta kaikkia ei vain ole mahdollista lähteä julkaisemaan ja tsekkaamaan, että tulisko tästä uusi sofi oksanen ajan kanssa. Tosin suurin kässärimassa koostuu kylläkin muistelma-tyyppisistä jutuista, joilla on arvoa kirjoittajalle tai hänen lähipiirilleen, muttei laajemmalle lukijakunnalle.
Mutta onhan se totta, että esikoiskirjailijalla pitäisi olla rauha kasvaa ja kehittyä eikä esikoisen tarvitse räjäyttää pankkia niin sanotusti. Joskus tosin ilman huomiota tai lukijoita jääminen tyhjentää pankin, eikä ole enää aikaa, energiaa tai tarvetta kirjoittaa lisää. Sallittua sekin.