Puolustuspuhe Härköselle

Saako olla besserwisser? Olen kuitenkin. Viime syksyn ekoihin arvioihini kuului Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaani, josta tykkäsin mutten ihan riittävästi. Kirjassa oli hosutun makua ja valittelin joissain piireissä, että Härkösen pitäisi ehtiä hioa kirjojaan enemmän. Aihe oli hyvä ja kirjaa myytiin 66 000 kappaletta, joten ei huono, Jorma Uotista lainatakseni. Mielestäni Härkönen olisi vain pystynyt tyylillisesti ja kielellisesti parempaan, jos kirja olisi saanut levätä hetken ja käydä yhden hiomis- ja tiivistyskierroksen läpi.

Ja kuinka ihanaa onkaan olla oikeassa! ;) Uusimmassa Hesarin Kuukausiliitteessä on hyvä haastattelu Härkösestä ja kirjailijoiden kevätpaniikista. Härkönen kertoo Ei kiitos -romaanin aikataulupaineista, jotka väsyttivät hänet niin, että hän päätti hypätä pois kirjan tuottamisen oravanpyörästä. Seuraavan kirjansa hän aikoo kirjoittaa rauhassa ja tasan sillä tahdilla kuin itselle sopii. HYVÄ.

Valitettavasti valtaosalla kirjailijoista ei ole tätä luksusta. Kirjoja taotaan parhaillaan kovaan tahtiin, jotta kustantamot saavat tyhjennettyä pajatson syksyn kirjamessuille ja jouluun ja kirjailijat maksimoitua teoksensa julkisuuden ja myynnin.

Tämä ei ole kustantamoiden tai kirjailijoiden vika. Tämä on markkinataloutta, piste. Osalle paineet ja aikataulut sopivat, osassa kirjoista näkyy kiireen tuomaa suttua.

Loppuun vielä paatosta Härkösestä ja kriitikoiden nihkeästä suhtautumisesta häneen: Härkönen on nerokas kirjailija ja verbaalikko, jonka suurin synti on tuotteliaisuus. Toiseksi suurin synti on henkilökohtaisuus. Kumpaakaan ei Suomessa siedetä. Sen sai jo idolini Märta Tikkanen kokea aikoinaan - älä huoli Anna-Leena, saat Tikkasen tavoin arvostusta noin keskimäärin 75-vuotiaana.

Häräntappoase on mielestäni edelleen yksi parhaita suomalaisia romaaneja. Väliin mahtuu paljon lagom-teoksia, mutta esimerkiksi sisaren itsemurhaa käsitellyt kirja Loppuunkäsitelty on mielestäni pääosin ymmärretty täysin väärin. Kyllä, se on täynnä vihaa, paatosta ja suurta surua. Kyllä, Härkönen kirjoittaa yhdestä elämänsä kipeimmästä asiasta ja erittäin henkilökohtaisella tasolla. Silti tai juuri sen takia teos on yksi järkyttävimpiä, joita olen koskaan lukenut ja nostan hattua sille, että Härkönen uskalsi kirjoittaa tästäkin tabusta ja vieläpä yhteiskuntakriittisesti - näkökulma, joka arvioissa pääosin sivuutettiin.

Jos Härkönen olisi julkaissut teoksistaan vain joka viidennen ja hionut loppuja viisi vuotta per kirja, hänen arvostuksensa olisi takuulla eri tasolla. Mutta sillä ei Suomessa elä.

Jäämme siis odottamaan seuraavaa hiottua timanttia. Tsemppiä Anna-Leena! Näytä niille! ;)