Isoisän tuhmemmat muistelmat

Seuraa joululahjavinkki kulturelleille äijille ikään katsomatta - arvio tulee perässä, mutta en malta olla hehkuttamatta heti!

Kaikkien syksyn suurmies-muisteloiden jälkeen on ilahduttavaa lukea vaihteeksi pienmuistelo suuresta miehestä. Kollega suositteli kaamosväsymykseen Claes Anderssonin anekdoottimaista omaelämäkertaa Jokainen sydämeni lyönti, josta olikin tänään arvio Hesarissa.

Olen vasta alussa, mutta ihastunut jo nyt. Pois tunnepitoinen vuolaus, kielellinen kikkailu ja verbaalirehentely. Tässä kulturelli isoisä muistelee villiä 60- ja 70-lukua niin, että Sinkkuelämää-sukupolvenkin silmät meinaavat välillä vähän levähtää. Jassåå, vai semmosta peliä??! Ja silti suomenruotsalaisella charmilla ja tyylillä liikoja paljastelematta tai lööppejä kerjäämättä - kas, tuli petettyä ja heiluttua sinne sun tänne, oh mon dieu, mutta niinhän silloin kaikki! Mitäpä noista, sånt är livet!

Aikamoinen vastanäkökulma Laura Honkasalon Eropapereihin, muuten. Olisipa kiinnostava tietää, mitä Anderssonin lapset sanoisivat lapsuudestaan, mutta ei nyt mennä siihen.

Yhtä aikaa naurattavia ja järkyttäviä ovat myös psykiatri-Anderssonin tarinat työstään ja potilaistaan insuliinihoitoja ja sähköshokkeja unohtamatta. Kielen yksinkertaisuus ja jopa tylyys ihastuttaa: kun on mitä muistella, ei tarvitse keskittyä kirjallisen nerokkuutensa todisteluun. Ainakaan enää. Jotain Jörkkamaisen rehtiä tässä on.

Iäkkäämmät isät ovat ehkä jo lukeneet tämän kaiken Anderssonin aiemmista teoksista, mutta nuorempia äijiä voisi huvittaa (suosittelen esim. Juha Itkoselle, joka kadehtii usein kolumneissaan aiempien sukupolvien epätasa-arvoäijiä ;).

Naiset voivat lukea ja ihmetellä - ja ihailla salaa. Eihän kukaan ton kanssa kestäisi elää, tietenkään. Palaan asiaan.