Knausgårdin pieni pettymys

Knausgårdin Taisteluni (Like 2011, suom. Katriina Huttunen) on kyllä vaikea rasti. Tykkään ja en tykkää. En oikein tiedä, mitä ekasta osasta sanoisin, joten nyt on vedottava siihen viimeiseen valttikorttiin: kirjalliseen makuun.

Nimittäin. Ymmärrän, miksi Knausgård on niin järjettömän suosittu. Hän tekee taidetta omasta elämästään, sen kaikista tylsistäkin yksityiskohdista ja imitoi elämää lukijoiden ikävystyttämisen uhallakin.

Ja niin siinä käy: ajoittain ikävystyn ja jään jumiin. En voi sille mitään - osa kirjasta on mielestäni jonninjoutavaa jaarittelua, joka ei vie tarinaa mitenkään eteenpäin.

Knausgårdista jää pieni pettymyksen sivumaku, vaikka menestystäkin ymmärtää.

Kirjassa on myös henkeäsalpaavan hienoja hetkiä. Yksi järkyttävimmistä on kuvaus isän kuolemasta alkoholismiin ja tilanteen valkenemisesta lapsille, kun he lähtevät isän tuhoamaan isovanhempien taloon. Hävityksen keskellä kyyhöttää kuihtunut ja hylätty isoäiti. Veljekset alkavat kuurata taloa puhtaaksi mätänevistä vaatekasoista ja tyhjistä pulloista, enkä muista hetkeen lukeneeni vaikuttavampaa ja todenmukaisempaa kuvausta alkoholismista.

Tämä on suurta kirjallisuutta. Tämä on todellisuutta. Knausgårdilla on ehdottomasti hetkensä.

Mutta oma kirjallisuuskäsitykseni on toisenlainen. Arvostan kirjoja, joissa tiivistetään todellisuudesta esiin olennainen ja luodaan näiden tiivistymien kautta lukijan eteen kokonainen maailma, joka ei koskaan ole ihan samanlainen kuin kirjailijan päässä, vaan jotain muuta. Se on todella vaikeaa. Helpompaa on kuvailla ihmisten vaatteita ja ilmeitä tai arkisia tapahtumia kymmenen sivua.

Mielestäni Knausgårdin hienous hukkuu osittain tähän tekstin suodattamattomaan tulvaan. Tulee mieleen, että kirja on jätetty tarkoituksella editoimatta ja tiivistämättä, mutta itselleni mieleen jää vain yksi kysymys: miksi?

Ensimmäinen osa käsittelee hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka oli monella tavalla tavanomainen. Suhde isään on kirjan keskeinen teema, eikä Knausgård tunnu oikein pääsevän koskaan perille siitä, kuka hänen isänsä oli. Itsellenikin jää melko hämäräksi, miksi hän oli niin etäinen ja tiukka ja miksi hän alkoi ryypätä itseään hengiltä.

Tämänkin kyllä hyväksyn: useimmiten läheisten ihmisten todelliset motiivit jäävät meiltä ymmärtämättä. Kun kyse on omista vanhemmista, niin käy erittäin usein. Ihmiset kuolevat ennen kuin heidän kanssaan ehtii käydä tärkeät keskustelut, jos niitä haluaa koskaan edes käydä. On helpompi tehdä kuten Knausgård, muuttaa toiseen kaupunkiin ja jättää menneisyys taakse.

Kaikkea tätä arjen tragiikkaa Knausgård kuvaa hyvin ja koskettavasti. On tuskin sattumaa, että hän on aloittanut sarjan kirjoittamisen vähän alle nelikymppisenä eräänlaisena keski-iän kriisinä ja tilityksenä. Kun vain sisältöä olisi karsittu edes vähän.

Mutta silloin kai olisi hukattu koko Knausgårdin kirjasarjan idea. Luultavasti luen sarjasta vielä toisen osan, sillä perhe-elämän kuvaus kiinnostaa minua muutenkin aiheena enemmän kuin teinipojan ekat kännit ja epäonnistuneet bändikokeilut.

Alkulause: "Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi."

Kenelle: Kaikille, joilla on oikein paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Hyvä lahja filosofiselle isälle, joka tykkää fundeerata asioita ja elämää.

Väsynyt äiti -pisteytys (1-4): 2. Aiheuttaa uneliaisuutta, vaatii viitseliäisyyttä. Palkitsee kyllä ajoittain, jos ei uni tule ensin.