Mitäs me hirviöt
Meillä asuu hirviöitä. Vanhin niistä on jopa yli nelikymppinen, voitteko uskoa! Hirviöitä on pääasiassa kahta lajia: kiukkuhirviö (ikähaarukka 2-5) ja äitihirviö (ikähaarukka 40 plus).
Hirviöt esiintyvät meillä useimmiten nälkään tai väsymykseen liittyen (tässä ei ole ikärajaa), mutta suvussamme on myös hirviögeeni. Se tarkoittaa semmoista temperamenttia, jossa jarrupoljin on usein hukassa.
Mutta ei ole sellaista pulmaa, johon ei kirjallisuus auttaisi! Niinpä meillä on luettu innostuneina hirviöteemaisia kirjoja, erityisesti näitä kahta: Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi 2001) ja Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Kiukkuhirviötä (Lasten Keskus 2009).
Vesta-Linnean ja äidin yhteinen hauska päivä muuttuu pikkuhiljaa hirviöpäiväksi, kun sukkahousut menevät ensin ruttuun eikä sen jälkeen suju oikein mikään muukaan. Lopulta ollaan puolin ja toisin täydellisessä kiukkukierteessä ja Vesta-Linnea aikoo muuttaa kotoa pois.
Mutta kyllähän se siitä: päivän päätteeksi istutaan sohvalla varovasti vierekkäin, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Kirja päättyy meilläkin kovin tuttuun lauseeseen: "Äiti, minä en aina pidä sinusta. Mutta rakastan sinua aina!"
Näinhän se on. Ei ihme, että 5-vuotias kuuntelee kirjan ihan hiiskahtamatta kerran toisensa jälkeen. Suosittelen koko Vesta-Linnea -sarjaa. Kirjoissa on ihanan rento meininki ja mainio kuvitus, jolla voidaan käsitellä vähän hankalampiakin asioita ahdistusta aiheuttamatta. Toinen loistava teos on Nukuhan jo, Vesta-Linnea, jossa pohditaan painajaisia. Sarjaa on käännetty ahkerasti muillekin kielille, enkä ihmettele - nämä ovat melko globaaleja teemoja tietynikäisten lasten kanssa.
Kiukku-hirviö-kirjasta on sen sijaan tullut vakkari-iltasatu molemmille lapsille: se sopii etenkin 2,5-vuotiaalle uhmikselle, mutta kiinnostaa isoveljeäkin. Kirja on sanomaltaan yksinkertaisempi ja kuvaa pienen pojan hurjaa kiukkua, joka muuttaa hänet hirviöksi, kunnes kiukun laannuttua hän palaa takaisin pieneksi pojaksi. Tämän enempää psykologiaa ei 2-vuotias aiheesta tarvitse, mutta hän pyytää kirjan toistuvasti lukuun. Jotain samastumispintaa taitaa tästäkin siis löytyä.
Kyllähän näiden hirviöiden kanssa oppii elämään ja vähitellen osa niistä hiipii muille maille. Ei se sen kummempaa ole.
Hirviöt esiintyvät meillä useimmiten nälkään tai väsymykseen liittyen (tässä ei ole ikärajaa), mutta suvussamme on myös hirviögeeni. Se tarkoittaa semmoista temperamenttia, jossa jarrupoljin on usein hukassa.
Mutta ei ole sellaista pulmaa, johon ei kirjallisuus auttaisi! Niinpä meillä on luettu innostuneina hirviöteemaisia kirjoja, erityisesti näitä kahta: Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (Tammi 2001) ja Thierry Robberechtin ja Philippe Goossensin Kiukkuhirviötä (Lasten Keskus 2009).
Vesta-Linnean ja äidin yhteinen hauska päivä muuttuu pikkuhiljaa hirviöpäiväksi, kun sukkahousut menevät ensin ruttuun eikä sen jälkeen suju oikein mikään muukaan. Lopulta ollaan puolin ja toisin täydellisessä kiukkukierteessä ja Vesta-Linnea aikoo muuttaa kotoa pois.
Mutta kyllähän se siitä: päivän päätteeksi istutaan sohvalla varovasti vierekkäin, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Kirja päättyy meilläkin kovin tuttuun lauseeseen: "Äiti, minä en aina pidä sinusta. Mutta rakastan sinua aina!"
Näinhän se on. Ei ihme, että 5-vuotias kuuntelee kirjan ihan hiiskahtamatta kerran toisensa jälkeen. Suosittelen koko Vesta-Linnea -sarjaa. Kirjoissa on ihanan rento meininki ja mainio kuvitus, jolla voidaan käsitellä vähän hankalampiakin asioita ahdistusta aiheuttamatta. Toinen loistava teos on Nukuhan jo, Vesta-Linnea, jossa pohditaan painajaisia. Sarjaa on käännetty ahkerasti muillekin kielille, enkä ihmettele - nämä ovat melko globaaleja teemoja tietynikäisten lasten kanssa.
Kiukku-hirviö-kirjasta on sen sijaan tullut vakkari-iltasatu molemmille lapsille: se sopii etenkin 2,5-vuotiaalle uhmikselle, mutta kiinnostaa isoveljeäkin. Kirja on sanomaltaan yksinkertaisempi ja kuvaa pienen pojan hurjaa kiukkua, joka muuttaa hänet hirviöksi, kunnes kiukun laannuttua hän palaa takaisin pieneksi pojaksi. Tämän enempää psykologiaa ei 2-vuotias aiheesta tarvitse, mutta hän pyytää kirjan toistuvasti lukuun. Jotain samastumispintaa taitaa tästäkin siis löytyä.
Kyllähän näiden hirviöiden kanssa oppii elämään ja vähitellen osa niistä hiipii muille maille. Ei se sen kummempaa ole.
Kommentit