Janna Rantala: Äiti, älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita)

En ole pitkään aikaan lukenut kasvatusoppaita. Osittain siksi, että mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä ilmeisempää on, että yleiset kasvatusneuvot eivät toimi. Kukaan muu ei tunne minun lastani yhtä hyvin kuin minä ja mieheni, joten siksi useimmat hyvää tarkoittavatkin neuvot ovat joko turhia, jo kokeiltuja tai jopa huonoja. 

Siksi Janna Rantalan Äiti älä tottele! (kaiken maailman kasvatusoppaita) (Gummerus 2014) oli virkistävä lukukokemus. Kyse ei siis ole oppaasta eikä kirja tarjoa varsinaisia neuvoja juuri lainkaan. Sen sijaan Rantala kehottaa kyseenalaistamaan omia kasvatusnäkemyksiä ja keskittymään järkevän ja reilun suhteen rakentamiseen juuri sinun lapsesi kanssa. 

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Kirja sopii itselleni siksi, että vilkkaiden poikien äitinä olen joutunut jo ajat sitten kyseenalaistamaan omat ja lapsuudenkotini näkemykset lasten tottelevaisuudesta. Vanhempani vahvistavat asian: koska meillä oli vain kaksi tyttöä, joilla oli iso ikäero, he sanovat melkein aina meillä käydessään vähän huokaillen: "Voi voi, ei meillä ollut kyllä koskaan tällaista." Ja tämän he sanovat siis rakkaudella lapsiani kohtaan, mutta vähän minua säälien. 

En ollut tosiaankaan esimerkiksi ymmärtänyt, kuinka paljon kolmen vuoden välein syntyneet veljekset tappelevat tässä ikävaiheessa (koko ajan). Mieheni kyllä tiesi, koska tappeli pikkusiskonsa kanssa aina. Hänen mielestään poikien jatkuva painiminen ja tappeleminen on täysin normaalia. Itse joudun totuttelemaan siihen edelleen joka päivä ja miettimään, missä kohtaa syyllistä pitää alkaa selvittää ja jaella rangaistuksia, milloin riittää lasten erottaminen vain eri huoneisiin ja omiin leikkeihin. Etenkin kun äidistä pitäisi riittää molemmille tasapuolisesti.

En totellut tänäänkään. Ketään. 

Rantala toteaa viisaasti myös sen, että useimmissa kasvatusoppaissa käsitellään yhtä lasta eikä huomioida sisaruussuhteiden vaikutusta perhedynamiikkaan. Lisäksi hän vahvistaa sen lohdullisen tiedon, että lapset ovat aggressiivisimmillaan 3-5 -vuotiaina. Sen sijaan, että mietin ovatko lapseni jotenkin häiriintyneitä, voin olla Rantalan mielestä iloinen siitä, että heillä on kotona täydellinen mahdollisuus harjoitella ihmissuhdetaitoja ja riitelyä sisaruksen kanssa. 

Rantala tarjoaa ihanan armollisen näkökulman juuri meille, jotka emme saa lapsiamme tottelemaan täydellisesti kaikista mahdollisista rangaistuksista, palkinnoista, kiitoksista, tarroista tai jäähyistä huolimatta. Lastenpsykiatrina Rantala toteaa kylmän totuuuden: eivät ne kaikki tottele. Eivät millään. Ja jos satut olemaan tällaisten lasten vanhempi, kannattaisiko stressaamisen sijaan relata vähän? Missä asioissa totteleminen on sinulle vanhempana oikeasti tärkeää ja missä voit joustaa perherauhan nimissä? 

Rantala käy erilaisia vaikeita tilanteita läpi oman perheensä esimerkkien kautta, ja siksi tulee tunne, että kolmen lapsen äitinä Rantala ymmärtää lasten kasvatuksesta muutakin kuin sen, mitä on lastenpsykiatrian teorialuennoilla kuullut.

Esimerkiksi pöytätavat aiheuttavat itselleni verenpainetta kaiken aikaa, koska kaikista bébé-kasvatuskonsteista huolimatta pöydässä nätisti istuminen on lapsilleni ylivoimainen haaste eivätkä he todellakaan syö parsakaalia. Rantalan näkökulma asiaan: kannattaako ruokapöydästä todella tehdä taistelutanner? Miksi viisi-vuotiaan pitäisi pystyä istumaan hiljaa pöydässä sen jälkeen, kun hän on syönyt? (Meillä tosin saakin kotona nousta kun on syönyt riittävästi.) Pöytätapoja opetellaan kaksikymmentä vuotta - aikaa on kyllä ennen kuin lapsi joutuu istumaan esimerkiksi opintojensa tai työnsä puolesta kauniisti kolmen tunnin ja viiden ruokalajin illallisella.

Rantala edustaa oikeastaan ihan tavallista järjen ääntä. Hän kääntää usein näkökulman lasten suuntaan: aikuiset kyllä päättävät perheen kuviot, mutta lapset eivät ole allekirjoittaneet kaikkia sopimuksia esimerkiksi ruokailu- tai nukkumaanmenoajoista. Jos joku asia aiheuttaa perheessä jatkuvaa riitelyä ja lapset haraavat kovaa vastaan, kannattaa ehkä kysyä riittävän isoilta lapsilta, miten he asian näkevät ja miettiä, olisiko aika päivittää perheen sääntöjä. 

Saman olen huomannut itsekin: eniten lapset kaipaavat aikuisten huomiota, kuuntelua ja riittävästi aikaa. Itkuinen ja kiukkuinen 5-vuotias itkee usein jotain ihan muuta kuin mistä riita on alunperin alkanut. Uhmaikäisen kanssa taas neuvotteleminen on turhaa, mutta uhmaraivarissakin syliin ottamisella pääsee useimmiten pidemmälle kuin vastaan huutamisella. 

Suosittelen tottelemiseen kyllästyneille vanhemmille.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita