Ikoninen kuva ruuhkavuosista

Kyllä pitäisi kirjailijan olla aina varovainen siinä, mitä kirjoittaa. Asiat voivat joskus alkaa ennustaa itseään. Tulin kirjassani kutsuneeksi ruuhkavuosia katastofivuosiksi. Mainittakoon, että juuri siinä luvussa on jonkun verran omakohtaisuutta, toisin kuin valtaosassa kirjaa. Tai no, ollaanpa rehellisiä: siinä luvussa on enemmän omakohtaisuutta kuin fiktiota, jos se nyt ketään sinänsä kiinnostaa.

Niistä ruuhkavuosista. Palaan jälleen sisustusbloggaajaksi. Miten meni kotiinpaluu? Katastrofi olisi liioittelua, ehdottomasti. Kuitenkin asumme nyt kotona, kuten oli tarkoituskin. Mutta eihän tämä valmis ole. Kaikenlaista pientä – vessan allaskaappi lavuaareineen hukattiin matkan varrella, TV toimii kuukauden kuluttua. Suihkusta tulee toisinaan tulikuumaa vettä, toisinaan kylmää. Uuden oviaukon pariovet ovat myöhässä. Oven tilalla on muovi. Taustaäänenä kuuluu tälläkin hetkellä porausta. Tällasta pientä. 

Muistuttaa jossain itäblokin hotellissa asumista 80-luvulla, luulisin (en käynyt silloin itäblokin hotelleissa, mutta vanhemmat ovat perimätietona kertoneet). Mutta muuten ihanaa olla kotona, naapurit ovat ihan yhtä hyytyneitä ja mikäpä naapurivertaistuen voittaisi. Samassa kusessa ollaan kaikki.

Sitten ekana yönä kotona esikoinen sai flunssan. Tokana yönä kuopus. Olen nukkunut kahden vuorokauden aikana noin viisi minuuttia, jos silmäpusseista mitataan. Muuttolaatikoiden purkamisen sijaan pidän täällä sairastupaa, eikä kolme kuukautta päiväkotikavereita ikävöinyt esikoinen ole varsinaisesti kovin iloisella mielellä. 

Mutta kun niistä ruuhkavuosista niin paljon puhutaan, ajattelin kerrankin kiteyttää ruuhkavuodet yhteen, ei kovin kauniiseen kuvaan:

 

Tämä on kuva ruuhkavuosista. Vasemmalla muovi, jonka paikalla pitäisi olla ovi.

Kuvassa voisi olla uusi, ihana makuuhuoneemme kauniine pariovineen. Sen sijaan siinä on joku vähän suttusempi tilanne. Nyt kerron miksi.

Jos olen yhden asian oppinut neljän vuoden aikana äitinä, se on tässä: sairasviikoilla vain nukkuminen on tärkeää. 

Tämä vaatii kertausta, ymmärrättekö:

sairasviikoilla vain nukkuminen on tärkeää.

Edellisen yön unet menivät läskiksi, mutta seuraava yö voi olla täysi katastrofi. Samoin koko seuraava viikko. Pisin infektiokierteemme kesti viime talvena neljä kuukautta. Se on paljon valvomista keski-ikäiselle. Siksi vain nukkuminen on tärkeää. 

Sairasviikoilla nukun kuopuksen kanssa aina päiväunet, jos vain voin. Esikoinen saa pilaantua telkkarin tai iPadin ääressä. Ei se haittaa. Pääasia, että äiti nukkuu. En laita ruokaa jos en ehdi, syömme nakkeja. Pääasia, että äiti nukkuu. Tätä toin kyllä esiin kirjassakin, aika paljon, mutta kerrataan nyt vielä: jos kukaan ei nuku päiväunia tai itse ei saa päivällä nukuttua, pitää pyytää vaikka se vähiten väsyneen näköinen naapuri auttamaan. Tai soittaa neuvolaan, sieltäkin saa nykyään kotiapua. 

Tämä ohje koskee tietenkin vain niitä onnettomia, jotka tarvitsevat paljon unta ja jotka tulevat univajeesta sekopäisiksi. Ei saa tulla. Lapset tarvitsevat selväjärkisiä vanhempia. Se on tärkeämpää kuin 10 tuntia haudutettu luomunyhtökaurapata.

Siksi meillä näyttää tällä after-putkiremonttiviikolla siltä, miltä kuvassa näyttää. Olemme sairaita ja äiti nukkuu, ei öisin, mutta aina kun voi. 

Perjantaina tapaan ihanan kustantajani, jos olen terveenä. Toivon, että hän lukee tämän, niin säästyn selityksiltä siitä, miten uusi kässäri etenee. Ihan hyvinhän se! Ideat suorastaan pursuilevat päästäni ja heti kun tässä pääsen istumaan rauhassa alas, niin sieltä se tulee! 

Edellisen kirjan kirjoitin enimmäkseen univajeessa. Sen huomaa. Tällä kertaa ajattelin nukkua ensin. Se voi koitua kirjalle hyväksi tai pahaksi, mutta toisenlainen siitä ainakin tulee. Väsyneenä kirjoitan sen sijaan blogia. Sori siitä.