Mooses Mentula: Jääkausi

Luin kirjan, eläköön! Ja vieläpä syksyn uutuuden. Ennen kuin sanon enempää, tähän väliin pitää antaa objektiivisuus-seloste: jos asia ei sinua liikuta, hyppää tämän kappaleen yli. Olen sen verran kytköksissä kirja-alalla vähän joka paikkaan, etten enää tee varsinaisia kirja-arvioita. Valtaosa lukemistani kirjoista on ihan jo käytännön syistä joko oman firman kustantamia tai työtuttujen tai ystävien kirjoittamia. Näin ollen melkein kaikki postaukset mistä tahansa kirjoista voi tulkita piilomaininnonnaksi tai muuten vaan tuttujen suosimiseksi. 

Siksi olenkin päättänyt tehdä arvioiden sijaan impressionistisia lukuvinkkejä. Tässä tulee ensimmäinen: 

Mooses Mentula kuuluu lempparikirjailijoihini. Ensinnäkin hän kirjoittaa elämästä kehä kolmosen ulkopuolella. Se on aina virkistävää, lisää murteita kirjoihin! Lisäksi Mentula työskentelee koulun rehtorina ja hänen näkökulmansa ihmisiin on sopivalla tavalla vino. Hänen kirjansa ovat vähän hauskoja, vähän traagisia, vähän kevyitä, vähän syvällisiä ja aina koukuttavia. Nykyisessä elämäntilanteessani, joka on yhtä suurta häiriötekijää kaiken aikaa kirjan koukuttavuus on sen elinehto. Ei voi mitään.

Lavastettu kuva bloggaajan ihanasta elämästä. Oikeesti sataa ja lapset riehuu.

Mentulan tämän syksyn uutuus, Jääkausi kertoo koulukiusaamisesta, ja lopulta taitavasti myös työpaikkakiusaamisesta, siitä yleisinhimillisestä piirteestä, joka saa meidät osoittamaan sormella kaikkea erilaista ja heittämään ensimmäisen kiven lauman mukana. Muulloinkin kuin teineinä.

Koulumaailman kuvaus tuntuu luonnollisesti erittäin aidolta. Kiusaamista yritetään estää enemmän tai vähemmän tarmokkaasti, eivätkä nykyvanhemmatkaan ihan täysiä pisteitä kaikessa curling-vanhemmuudessaan saa. 

Omat kouluajat ja teinivuodet tulivat vähän ahdistavastikin mieleen. En ymmärtääkseni koskaan kuulunut kiusattuihin tai kiusaajiin, olin tavallinen hikari ja luultavasti vähän outo tyttö, joka yritti parhaansa mukaan olla erottumatta laumasta liikaa. Raskasta se oli. En viihtynyt teininä, elämäntuska oli suurta. Lumipesuja ja ulkonäöstä haukkumisia sain siinä missä kaikki muutkin, mutta kavereita löytyi muissa hikareissa ja kilteissä tytöissä aina sen verran, ettei tarvinnut seistä välitunnilla portin vieressä yksin. Pärjäsimme raggareille omalla hikari-laumallamme ja neropattiudellamme. Luultavasti olin aika näsäviisas, ettei kukaan olisi huomannut, että olin hysteerisen ujo. 

Mutta hirveän ahdistavasti palasivat kirjan mukana mieleen ne, jotka portin vieressä joka välitunti seisoivat. Ne olivat sekä tyttöjä että poikia, yleensä pieniä ja ujoja. Silloin se tuntui ihan normaalilta. Ikään kuin portin vieri olisi ollut heidän luonteva paikkansa, jolle ei mitään voinut. Ei heitä kai niin hirveästi kiusattu, en ainakaan muista, mutta yksin ne kyllä aina olivat ja yrittivät tekeytyä näkymättömiksi.

Ihan hirveää. Mitä jos omat lapseni seisovat pian siellä portin vieressä ihan yksin? Tätäkin on paljon ystävien kouluikäisille lapsille sattunut. Yllättävän usein kiusaajien vanhemmat ovat kuulemma hyvin välinpitämättömiä, kuten Mentulan kirjassakin osuvasti kuvataan. Siksi kai ne lapset kiusaavat. Tai sitten muuten vain, laumaan kuuluakseen, vähän sattumalta, kuten Jääkaudessa käy. Ihailen nykyistä koulumaailmaa, jossa asian vakavuus sentään ymmärretään ja sille yritetään tehdä jotain. 

Mentulan kirja saa hienosti muistamaan, että kuka tahansa meistä, aikuisistakin voi koska tahansa tulla yhtäkkiä kiusatuksi ja lauman ulkopuolelle hylätyksi. Ihmisiä verrataan susiin, eikä turhaan. 

Siksi suosittelen Mentulan kirjaa ihan kaikille. 

Lue lisää mm. Mari A:n blogissa ja Aamulehdessä.