Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Summa summarum: Nyt tulee kerrankin tuutin täydeltä lapsiasiaa, joten poistu välittömästi, jos aihe saa niskakarvat pystyyn. En ole juurikaan lukenut kasvatusoppaita, mutta tämä oli viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos. Amerikkalaisen ja ranskalaisen kasvatuksen vertailu saa ainakin kiittämään siitä, että olen suomalainen. Kyseessä ei oikeastaan edes ole kasvatusopas, vaan omaelämäkerrallinen journalistinen tutkielma kulttuurieroista. Suosittelen. (Mac kiukuttelee jälleen, joten kannen lataus ei onnistu, tietoja löytyy täältä: www.siltalakustannus.fi)
Arvio: "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin" (Siltala 2012) on kevyt, mukaansatempaava, ajoittain naiivi ja yksinkertaistava kirja, jossa pelataan kulttuurisilla kliseillä ja kärjistyksillä. Ei kai siitä muuten menestys olisi tullutkaan. En suosittele tosikoille tai kovasti kiintymysvanhemmuuteen vannoville (koska heille kirjan ohjeista ei ole mitään hyötyä).
Jos kirja pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se olisi tämä: KAIKKI lastenhoidossa on kulttuurisidonnaista. Toistan: KAIKKI. Suomessa höyrytään nyt kovasti lapsentahtisuudesta, imetyksestä, äitien kökkimisestä kotona sata vuotta, päiväkotien vahingollisuudesta jne jne ikään kuin ne olisivat jumalan totuuksia ja ainoita oikeita luonnollisia tapoja hoitaa lasta.
Minä sanon teille: höpöhöpö. Lukekaa tämä. Näette, mihin överiksi vedetty lapsentahtisuus Amerikassa on johtanut (Druckermanin mukaan siis). Äidit hylkäävät uransa ja keskittyvät lastensa kehittämiseen syntymästä alkaen, eivät uskalla sanoa ei ettei lapsi vaan traumaannu ja hukkaavat parisuhteenkin siinä sivussa. Sanalla sanoen: neuroottista ja vieläpä oikein woodyallenmaiseen tapaan. Druckermanin mukaan tästä on seurauksena onnettomia, stressaantuneita perheitä sekä lapsityranneja. Sepä yllätys.
Amerikan mallin esimerkit tuntuvat välillä aika karuilta ja oudoiltakin, alkaen yksivuotiaan kiinan tunneista ja harrastuskalenterista ja päättyen lasten järkyttäviin ruokatemppuiluihin, koska heitä ei opeteta syömään normaalia, terveellistä ruokaa, vaan kaikenlaista välipalaa ja keksimössöä. Tutkimusten mukaan ranskalaiset lapset ovatkin amerikkalaisia terveempiä, vaikka heitä ei imetetä ja Amerikassa suositaan vuoden pituista imetystä. Eh? Missä maalaisjärki, kysyy suomalainen?
Mutta Pariisissa kaikki on toisin. ;) Ranskalaiseen yhteiskuntaan epätoivoista sopeutumista yrittävä Druckerman taistelee oman uhmaikäisen esikoisensa kanssa, eikä ymmärrä, miksi ranskalaiset lapset käyttäytyvät niin hyvin ravintolassa, syövät kiltisti ruokansa ja nukkuvat yönsä jo vauvasta saakka (sitä ihmettä en tosin ymmärrä minäkään).
Vastaukset eivät ole mitenkään yksinkertaisia, mutta Druckerman perehtyy asiaan tutkivan journalistin huolellisuudella ja käyttää myös tutkimuksia taustamateriaalina. Tekisin kirjalle vääryyttä, jos alkaisin selostaa kaikkia kasvatusvinkkejä (suosittelen lukemaan itse), mutta ehkä Pariisin mallista voisi kiteyttää yhden asian:
Äideillä on elämä ja lapsilla on rajat.
Tähän malliin pakottaa jo käytännön elämä: äitiysloma on Ranskassa lyhyt, vain 3-9 kuukautta. Ei ole mahdollisuutta imettää ja valvoa vuosikausia, tai vatvoa lastenhoidon oikeita tapoja hiekkalaatikon reunalla. Julkista päiväkotia arvostetaan suuresti ja lapset saavat siellä hyvien käytöstapojen lisäksi paikan päällä kokatut neljän ruokalajin ateriat (??!).
Ranskassa vanhemmat ovat edelleen auktoriteetteja. Lapsia ei ilmeisesti onneksi läimitä enää, mutta heitä kasvatetaan tiettyjen yleisten ja aika tiukkojen normien mukaan.
Hauskinta on oivaltaa se, että ranskalaiset vanhemmat kokevat kasvattavansa lapsiaan lapsentahtisesti, vaikka meidän näkökulmastamme he tekevät jotain ihan muuta. Kuten sanottu: kaikki on kulttuurisidonnaista, myös lapsentahtisuus ;) (jonka oikeasta määritelmästä en nyt lähde tässä teoretisoimaan, enkä ole asiasta edes järin kiinnostunut).
Ranskalaisessa mallissa on tietenkin huonotkin puolensa. Äidit tuntuvat olevan kammottavan tiukan kontrollin alla: paino ei saa nousta raskausaikana ja puistoon mennään meikissä ja korkkareissa (Pariisissa, toim huom). Äiti ei saa menettää minuuttaan eikä laiminlyödä miestään lasten takia kuin korkeintaan kolmen kuukauden ajan, muu on syvästi paheksuttua. Tämä tuntuu suomalaisesta aika ahdistavalta ja pinnalliseltakin.
Lisäksi on mainittava, että monet Druckermanin ihailemat asiat ovat pikemminkin eurooppalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuotoksia kuin ranskalaisia erikoisoikeuksia (esim. neuvola ja julkinen päivähoito, jota Amerikassa keskiluokkainen perhe ei voi edes harkita lastensa hoitomuotona).
Druckerman kirjoittaa amerikkalaisen hauskasti, viihdyttävästi ja yksinkertaistaen. Välillä Ranskan ihailu tuntuu hieman kritiikittömältä ja turhankin yksipuoliselta. Pidän kuitenkin kirjan omaelämäkerrallisuudesta: hän kuvaa sekä kodin että parisuhteen tilaa piristävän suoraan ja raadollisestikin. Tämä ei ole mikään täydellisen äidin muotokuva ja Druckerman on armoton myös itselleen. Kiitos siitä.
Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se, että Druckerman paljastaa ajattelumalliemme tiedostamattomat taustat: ranskalainen kasvatus juontaa itse asiassa juurensa peräti Rousseausta saakka. Kasvatusgurujen vaikutus heijastuu lastenkasvatukseen vuosikymmeniä tai jopa -satoja ilman, että välttämättä tiedostamme sitä itse tai luemme yhtäkään kasvatuskirjaa.
Selväksi tulee myös se, että poliittiset päätökset ja rakenteet vaikuttavat ihan oikeasti ajatusmalleihimme (nyt tarkkana siellä kuntavaaleissa!). Ranskassa on oletusarvo, että koulutettu äiti palaa melko pian töihin ja jättää lapsensa ensiluokkaisten päiväkotihoitajien hoiviin. Suomessa vuoden pituista äitiyslomaa pidetään nykyään lähes paheksuttavan lyhyenä koulutetullekin naiselle ja lapsen jättämistä päiväkotiin tai muulle hoitajalle joutuu kovasti selittelemään. Imetyksestä en ala edes keskustella, koska joku hermostuu aiheesta kuitenkin. ;)
Lopuksi on puolustettava hieman myös amerikkalaisia: he uskovat kasvattavansa luovia ja itsetunnoltaan vahvoja lapsia kieltojen puutteella ja ihailun ja kannustuksen maksimoimisella (ja onnistuvatkin, katsokaa vaikka niiden lapsitähtiä telkkarista). Ranskalaiset taas uskovat kasvattavansa itsenäisiä ja yhteiskunnassa menestyviä lapsia, joille on itsestäänselvää sanoa Bonjour kaikille.
Kumpikaan tuskin on väärässä tai oikeassa ja molempia malleja voi toteuttaa hyvin tai huonosti. Kirjan perusteella tuntuu silti olevan niin, että ranskalaiset vanhemmat ovat vähemmän väsyneitä ja elämäänsä tyytymättömiä kuin amerikkalaiset. Ainakin he uhrautuvat lastensa hyväksi huomattavasti vähemmän.
Kirja sai minut kyseenalaistamaan suomalaisiakin itsestäänselvyyksiä. Teoksen filosofia sopi minulle, koska pidän hyvinkasvatetuista lapsista ja uskon rajoihin ja rakkauteen (sekä oman elämäni ja urani säilyttämiseen). Ranskalainen malli kuulostaa hyvin järkevältä ja sain muutamia vinkkejä tulevaisuutta ajatellen. Ainakin yritän kasvattaa lapsen, jonka kanssa kehtaa mennä ravintolaan ja joka sanoo ihmisille jos ei nyt bonjour niin edes hei. Aika näyttää onnistummeko - teoriat ovat teorioita, lasten kanssa eläminen jotain ihan muuta. ;)
Tämän kirjan jälkeen uskon enemmän äiti-tahtisuuteen - ranskalaisten mielestä se on hyvästä myös lapselle, joka ymmärtää, ettei aurinko pyöri vain hänen ympärillään.
Ja vielä yhteenveto: jos haluaa kasvattaa lapsineron tai Aurinkokuninkaan, niin kaikin mokomin, Amerikassa se varmasti onnistuu. Itse toivoisin kasvattavani ihan tavallisen iloisen pienen pojan ja lopulta mahdollisimman onnellisen aikuisen, joka tulee toimeen ympäristönsä kanssa. Lisäksi olisi suotavaa, että olisin itsekin vielä siinä vaiheessa jotenkin järjissäni enkä täysin onneton kehäraakki.
Ihan vaikka lapsenkin takia.
Kenelle: Kulttuurieroista kiinnostuneille, tai kevyttä ja viihdyttävää kasvatusasiaa kaipaaville. Myös äitini luki kirjan innolla ja alkoi tervehtiä poikaamme bonjourilla. ;) Kovasti kiintymysvanhemmuutta tai vapaata kasvatusta suosivat eivät varmaankaan löydä kirjasta itselleen sopivia neuvoja.
Alkulause: "Kun tyttäremme on puolitoistavuotias, päätämme mieheni kanssa viedä hänet pienelle kesälomamatkalle."
Jälkimaku: Oh la la, virkistävää! Äiti tarvitsee ranskalaiset yöunet, kiitos.
Kotiäiti-indeksi: 4. Kevyt, mukaansatempaava, jopa hyödyllinenkin, kirjan loppujaksoissa nauroin ääneen (tiedätte mistä puhun, jos pääsette sinne asti). Luin parissa illassa ja virkistyin. Suomessa asiat ovat onneksi vielä aika hyvin.
Arvio: "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin" (Siltala 2012) on kevyt, mukaansatempaava, ajoittain naiivi ja yksinkertaistava kirja, jossa pelataan kulttuurisilla kliseillä ja kärjistyksillä. Ei kai siitä muuten menestys olisi tullutkaan. En suosittele tosikoille tai kovasti kiintymysvanhemmuuteen vannoville (koska heille kirjan ohjeista ei ole mitään hyötyä).
Jos kirja pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, se olisi tämä: KAIKKI lastenhoidossa on kulttuurisidonnaista. Toistan: KAIKKI. Suomessa höyrytään nyt kovasti lapsentahtisuudesta, imetyksestä, äitien kökkimisestä kotona sata vuotta, päiväkotien vahingollisuudesta jne jne ikään kuin ne olisivat jumalan totuuksia ja ainoita oikeita luonnollisia tapoja hoitaa lasta.
Minä sanon teille: höpöhöpö. Lukekaa tämä. Näette, mihin överiksi vedetty lapsentahtisuus Amerikassa on johtanut (Druckermanin mukaan siis). Äidit hylkäävät uransa ja keskittyvät lastensa kehittämiseen syntymästä alkaen, eivät uskalla sanoa ei ettei lapsi vaan traumaannu ja hukkaavat parisuhteenkin siinä sivussa. Sanalla sanoen: neuroottista ja vieläpä oikein woodyallenmaiseen tapaan. Druckermanin mukaan tästä on seurauksena onnettomia, stressaantuneita perheitä sekä lapsityranneja. Sepä yllätys.
Amerikan mallin esimerkit tuntuvat välillä aika karuilta ja oudoiltakin, alkaen yksivuotiaan kiinan tunneista ja harrastuskalenterista ja päättyen lasten järkyttäviin ruokatemppuiluihin, koska heitä ei opeteta syömään normaalia, terveellistä ruokaa, vaan kaikenlaista välipalaa ja keksimössöä. Tutkimusten mukaan ranskalaiset lapset ovatkin amerikkalaisia terveempiä, vaikka heitä ei imetetä ja Amerikassa suositaan vuoden pituista imetystä. Eh? Missä maalaisjärki, kysyy suomalainen?
Mutta Pariisissa kaikki on toisin. ;) Ranskalaiseen yhteiskuntaan epätoivoista sopeutumista yrittävä Druckerman taistelee oman uhmaikäisen esikoisensa kanssa, eikä ymmärrä, miksi ranskalaiset lapset käyttäytyvät niin hyvin ravintolassa, syövät kiltisti ruokansa ja nukkuvat yönsä jo vauvasta saakka (sitä ihmettä en tosin ymmärrä minäkään).
Vastaukset eivät ole mitenkään yksinkertaisia, mutta Druckerman perehtyy asiaan tutkivan journalistin huolellisuudella ja käyttää myös tutkimuksia taustamateriaalina. Tekisin kirjalle vääryyttä, jos alkaisin selostaa kaikkia kasvatusvinkkejä (suosittelen lukemaan itse), mutta ehkä Pariisin mallista voisi kiteyttää yhden asian:
Äideillä on elämä ja lapsilla on rajat.
Tähän malliin pakottaa jo käytännön elämä: äitiysloma on Ranskassa lyhyt, vain 3-9 kuukautta. Ei ole mahdollisuutta imettää ja valvoa vuosikausia, tai vatvoa lastenhoidon oikeita tapoja hiekkalaatikon reunalla. Julkista päiväkotia arvostetaan suuresti ja lapset saavat siellä hyvien käytöstapojen lisäksi paikan päällä kokatut neljän ruokalajin ateriat (??!).
Ranskassa vanhemmat ovat edelleen auktoriteetteja. Lapsia ei ilmeisesti onneksi läimitä enää, mutta heitä kasvatetaan tiettyjen yleisten ja aika tiukkojen normien mukaan.
Hauskinta on oivaltaa se, että ranskalaiset vanhemmat kokevat kasvattavansa lapsiaan lapsentahtisesti, vaikka meidän näkökulmastamme he tekevät jotain ihan muuta. Kuten sanottu: kaikki on kulttuurisidonnaista, myös lapsentahtisuus ;) (jonka oikeasta määritelmästä en nyt lähde tässä teoretisoimaan, enkä ole asiasta edes järin kiinnostunut).
Ranskalaisessa mallissa on tietenkin huonotkin puolensa. Äidit tuntuvat olevan kammottavan tiukan kontrollin alla: paino ei saa nousta raskausaikana ja puistoon mennään meikissä ja korkkareissa (Pariisissa, toim huom). Äiti ei saa menettää minuuttaan eikä laiminlyödä miestään lasten takia kuin korkeintaan kolmen kuukauden ajan, muu on syvästi paheksuttua. Tämä tuntuu suomalaisesta aika ahdistavalta ja pinnalliseltakin.
Lisäksi on mainittava, että monet Druckermanin ihailemat asiat ovat pikemminkin eurooppalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuotoksia kuin ranskalaisia erikoisoikeuksia (esim. neuvola ja julkinen päivähoito, jota Amerikassa keskiluokkainen perhe ei voi edes harkita lastensa hoitomuotona).
Druckerman kirjoittaa amerikkalaisen hauskasti, viihdyttävästi ja yksinkertaistaen. Välillä Ranskan ihailu tuntuu hieman kritiikittömältä ja turhankin yksipuoliselta. Pidän kuitenkin kirjan omaelämäkerrallisuudesta: hän kuvaa sekä kodin että parisuhteen tilaa piristävän suoraan ja raadollisestikin. Tämä ei ole mikään täydellisen äidin muotokuva ja Druckerman on armoton myös itselleen. Kiitos siitä.
Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se, että Druckerman paljastaa ajattelumalliemme tiedostamattomat taustat: ranskalainen kasvatus juontaa itse asiassa juurensa peräti Rousseausta saakka. Kasvatusgurujen vaikutus heijastuu lastenkasvatukseen vuosikymmeniä tai jopa -satoja ilman, että välttämättä tiedostamme sitä itse tai luemme yhtäkään kasvatuskirjaa.
Selväksi tulee myös se, että poliittiset päätökset ja rakenteet vaikuttavat ihan oikeasti ajatusmalleihimme (nyt tarkkana siellä kuntavaaleissa!). Ranskassa on oletusarvo, että koulutettu äiti palaa melko pian töihin ja jättää lapsensa ensiluokkaisten päiväkotihoitajien hoiviin. Suomessa vuoden pituista äitiyslomaa pidetään nykyään lähes paheksuttavan lyhyenä koulutetullekin naiselle ja lapsen jättämistä päiväkotiin tai muulle hoitajalle joutuu kovasti selittelemään. Imetyksestä en ala edes keskustella, koska joku hermostuu aiheesta kuitenkin. ;)
Lopuksi on puolustettava hieman myös amerikkalaisia: he uskovat kasvattavansa luovia ja itsetunnoltaan vahvoja lapsia kieltojen puutteella ja ihailun ja kannustuksen maksimoimisella (ja onnistuvatkin, katsokaa vaikka niiden lapsitähtiä telkkarista). Ranskalaiset taas uskovat kasvattavansa itsenäisiä ja yhteiskunnassa menestyviä lapsia, joille on itsestäänselvää sanoa Bonjour kaikille.
Kumpikaan tuskin on väärässä tai oikeassa ja molempia malleja voi toteuttaa hyvin tai huonosti. Kirjan perusteella tuntuu silti olevan niin, että ranskalaiset vanhemmat ovat vähemmän väsyneitä ja elämäänsä tyytymättömiä kuin amerikkalaiset. Ainakin he uhrautuvat lastensa hyväksi huomattavasti vähemmän.
Kirja sai minut kyseenalaistamaan suomalaisiakin itsestäänselvyyksiä. Teoksen filosofia sopi minulle, koska pidän hyvinkasvatetuista lapsista ja uskon rajoihin ja rakkauteen (sekä oman elämäni ja urani säilyttämiseen). Ranskalainen malli kuulostaa hyvin järkevältä ja sain muutamia vinkkejä tulevaisuutta ajatellen. Ainakin yritän kasvattaa lapsen, jonka kanssa kehtaa mennä ravintolaan ja joka sanoo ihmisille jos ei nyt bonjour niin edes hei. Aika näyttää onnistummeko - teoriat ovat teorioita, lasten kanssa eläminen jotain ihan muuta. ;)
Tämän kirjan jälkeen uskon enemmän äiti-tahtisuuteen - ranskalaisten mielestä se on hyvästä myös lapselle, joka ymmärtää, ettei aurinko pyöri vain hänen ympärillään.
Ja vielä yhteenveto: jos haluaa kasvattaa lapsineron tai Aurinkokuninkaan, niin kaikin mokomin, Amerikassa se varmasti onnistuu. Itse toivoisin kasvattavani ihan tavallisen iloisen pienen pojan ja lopulta mahdollisimman onnellisen aikuisen, joka tulee toimeen ympäristönsä kanssa. Lisäksi olisi suotavaa, että olisin itsekin vielä siinä vaiheessa jotenkin järjissäni enkä täysin onneton kehäraakki.
Ihan vaikka lapsenkin takia.
Kenelle: Kulttuurieroista kiinnostuneille, tai kevyttä ja viihdyttävää kasvatusasiaa kaipaaville. Myös äitini luki kirjan innolla ja alkoi tervehtiä poikaamme bonjourilla. ;) Kovasti kiintymysvanhemmuutta tai vapaata kasvatusta suosivat eivät varmaankaan löydä kirjasta itselleen sopivia neuvoja.
Alkulause: "Kun tyttäremme on puolitoistavuotias, päätämme mieheni kanssa viedä hänet pienelle kesälomamatkalle."
Jälkimaku: Oh la la, virkistävää! Äiti tarvitsee ranskalaiset yöunet, kiitos.
Kotiäiti-indeksi: 4. Kevyt, mukaansatempaava, jopa hyödyllinenkin, kirjan loppujaksoissa nauroin ääneen (tiedätte mistä puhun, jos pääsette sinne asti). Luin parissa illassa ja virkistyin. Suomessa asiat ovat onneksi vielä aika hyvin.
Kommentit
Siitäkin huolimatta suosittelen sitä Unihiekkaa etsimässä-kirjaa, on ollut meille unikouluissa iso apu (ja sen ansiosta ymmärsin, että monta kertaa yössä heräämisen tai nukkumaanmenohillumisen kierteen voi yrittää katkaista - ei se aina onnistu, mutta yrittää voi kuitenkin.) PItäisikin muuten kirjoittaa siitä nyt kun on omaakin kokemusta asiasta.. ;)
No: lapsi siis nukkuu tunneissa mitattuna paljon sekä yöllä että päivällä, mutta alkoi tänä syksynä hillua monta kertaa yössä ja nukkumaan mennessä. Näiden asioiden korjaamisessa uniopas oli ihan korvaamaton apu ja auttoi ymmärtämään, että vanhemmilla on oikeus ainakin yrittää saada nukuttua, tavalla tai toisella. Siitä puheenollen menenkin nyt nukkumaan. ;)
On hyvä, jos lapsia ei Ranskassa enää läpsitä, 10 vuotta sitten se oli ihan arkipäivää julkisestikin. Ei mitään kovia lyöntejä, mutta läpsimistä kuitenkin.
Tuohon neljän ruokalajin ateriakokonaisuuteen haluaisin sen verran kommentoida, että Ranskassa kun syödään esim. salaatti erikseen, niin se on jo se yksi ruokalaji. Sitten on pääruoka (eli lihaa ja jotain lisuketta) ja lopuksi jälkkäri eli usein arkena esim. jogurtti tai hedelmä. (joo, tästä tuli kolme, en oikein keksi oman kokemukseni perusteella mikä se neljäs sitten arkena näppärästi voisi olla). Mutta tosiaan, ei se ateriakokonaisuus lopulta ole sen kummallisempi kuin meillä Suomessakaan. Meillä vaan tungetaan kaikki samaan aikaan lautaselle.
Nyt kun itselläni on 2,5 -vuotias, saman ikäinen kuin au-pair perheeni nuorempi lapsi oli sinne muuttaessani, niin olen kyllä itsekin pohtinut, että miten ihmeessä a) ne lapset istuivat niin hyvin pöydässä ja b) tervehtivät kohteliaasti kaikkia (poskisuudelmat). Pitäisi kai itsekin tosiaan vaatia lapseltaan enemmän. Siihen ranskalaisten lasten kaikkiruokaisuuteen sanoisin kuitenkin sen verran, että ruokamaut ovat kulttuurisia myöskin: ranskalaislapset eivät pitäneet tekemästäni makaronilaatikosta eivätkä aidosta perunamuusista, kun olivat tottuneet jauheesta tehtyyn. Että silleen.
Sofia: joo, tavallaan oon samaa mieltä mutta kuitenkin eri mieltä: musta sellaisen oppaan idean voi kiteyttää tähän: "tee kuten itsestä parhaalta tuntuu ja lapselle sopii." ;) Eli mitä siinä sitten olis opastamista enää kokonaisen kirjan verran..? Lisäksi ne, jotka tekevät oman fiiliksen mukaan eivät lue oppaita (esim. minä - unioppaasta oli hyötyä, se on ainoa oikea opas, jonka olen lukenut) joten sellaista kohderyhmää ei oikein ole olemassa. Pitää vielä pointata, että bebe-kirja EI ole opas - se on enemmän omaelämäkerta, josta voi saada ideoita siitä, miten muissa maissa tehdään (jos haluaa).
Pilami: kyllä vaan, musta tässä kirjassa oli amerikkalaisen bestsellerin yksinkertaistusta. Ranskassa asuneet ystävät on osin allekirjoittaneet kirjan pointteja, osin olleet sitä mieltä, että ovat yleistyksiä. Mutta se ruokajuttu teki kyllä vaikutuksen, JOS se on totta muuallakin kuin Pariisissa (?). Päiväkodissa oli nimittäin oma keittäjä, joka teki ruuan joka päivä alusta loppuun ja vaikka se ateriamäärä varmaan vastaa Suomea, niin kyllä ne ruuat ja se tuoreus todella teki muhun vaikutuksen... Se neljäs ruoka siinä välissä oli juusto. ;)
Itse asiassa musta onkin kiinnostava kulttuurinen pointti, että lapset opetetaan tällaiseen pitkään ateriointiin jo alle vuoden ikäisenä, eikä sössätä kaikkea samalle lautaselle (kuten Suomessa - koska eihän ne millään jaksa jaksa istua niin pitkään syömässä..)
Tästä mulla on kyllä omaakin kokemusta: meidän kymmenenkuinen istuu joka päivä ruokapöydässä meidän kanssa hyvin tyytyväisenä yhtä pitkään kuin aikuiset (n. 20 minsaa). Annostelen sille ruuan erissä ja annan erilaisia sopivan pitkään jyystettäviä ruokia (siis pääruokasoseen jälkeen erilaisia vihanneksia ja hedelmiä). Voi olla, ettei siitä silti tule nätisti pöydässä istuvaa uhmaikäistä, mutta aina voi yrittää. Mainittakoon, että kyseessä on muuten erittäin vilkas poika, joten sinänsä toi pöydässä istumissuoritus on yllättänyt mut positiivisesti. Sen takia uskon, että voi ne Ranskassakin istua nätisti syömässä, kun niiden annos vaihdetaan koko ajan. ;) Ja joo: ranskalaislasten kaikkiruokaisuutta verrattiin siis jenkkeihin, jossa lapset eivät ilmeisesti ala syödä aikuisten ruokaa suunnilleen ikinä, vaan annetaan kaikkea helppoa syötävää (hampurilaisia, keksejä, sipsejä jne). Ja kyllähän Ranskan ja USA:n ruokakulttuurit todella poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä, aikuistenkin osalta.
Mut tossa on varmaan perää: kun ruokalaji vaihtuu tasaisin väliajoin, niin mielenkiinto pöydässä istumiseen pysyy yllä. Niillä tuntien seurusteluillallisilla lapset yleensä kävivät aina ruokalajien välillä leikkimässä ja palasivat aina sitten pöytään kun tuli seuraava ruokalaji. Ihan toimivaa sekin.
Sama ilmiö näkyy siinä, kun Suomessa asioidaan kaupassa, ihmiset eivät todellakaan pyytele anteeksi ohittaessaan muita vaan joko kiertävät kaukaa, ettei tarvi sanoa mitään tai tuuppaavat vähän kärryllä, rykivät tai mitä tahansa, jottei tarvitse sanoa "anteeksi, pääsisinkö ohi".
Jos oikeasti haluaisimme, voisimme kyllä kasvattaa lapsistamme huomioivampia, mutta siihen tarvittaisiin panostusta ja koulu olisi siinä hyvä opettaja. Opettajat voisi tuoda vaikka Ranskasta, jos ei meikäläisistä löydy.