Varoitus: juonipaljastus!
Koska Poikani Kevinin lukeminen vie viikkoja (muun kiireenkin takia siis) ja herättää debattia, teen pahan poikkeuksen ja kommentoin yhtä juonen käännettä. (Tästä tuli nyt näköjään enemmän lukupäiväkirja kuin kirja-arvio, johon tuskin jää enää mitää kerrottavaa, mutta tää on mun blogi ja mä saan tehdä mitä mä haluun! ;) (kyllä, olen nuorimmainen lapsi)
Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.
Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?
Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.
Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa puolia.
Jopas jotakin. Asetelma muuttuu ja tuo kiinnostavia näkökulmia sisaruussuhteista, sisarkateudesta ja perhedynamiikasta - olen huomannut, että riippumatta ikäjärjestyksestä, kaikki lapset kokevat aina olleensa jotenkin sisariaan huonommassa asemassa (nuoremmat, koska olivat väistämättä nuorempia ja huonompia, vanhemmat, koska pienempiä väistämättä lellittiin).
Nyt siis päädyttiin kokonaan uuteen hyvä lapsi/paha lapsi -akseliin, enkä ole varma mitä siitä pidän. Tavallaan kyllä: aihe on taas yksi kiinnostava tabu lisää ja Shriver virittää sen äärimmilleen, mutta päähenkilö-äidin kiinnostavuus väheni samalla: nyt hän on vain yksi normaali (?) äiti, joka pitää yhdestä lapsesta enemmän kuin toisesta, mutta kykenee äitiyteen silti.
Ihmettelinkin, miten Shriver pystyy pitämään jännitystä yllä koko mammuttikirjan ajan, mutta näemmä näin. Hän aikoo siis kerralla tyhjentää koko pajatson yhteen kirjaan - jännityksellä odotan, jääkö länsimaisesta perhekuviosta mitään uutta sanottavaa kenellekään tämän jälkeen. Katsotaan.
Älä siis lue pidemmälle, jos aiot lukea Poikani Kevinin ja haluat säästää kaiken jännityksen lukukokemukseen.
Oletko ihan varma, että haluat tietää juonenkäänteen kirjan puolivälistä?
Ok: Shriver nimittäin laajentaa koko tätä paha äiti / paha lapsi -teemaa tuomalla kehiin hyvän lapsen, tadaa! Yks kaks päähenkilö haluaakin äidiksi uudelleen esikoishirviöstä huolimatta ja saakin enkelimäisen kiltin (jopa nössön) tyttären.
Hämmentävää. Koko kuvio on nyt keikahtanut päälaelleen: hänestä tulee hyvä äiti, joka rakastaa tytärtään, mutta isä syrjii häneltä salaa tehtyä tytärtä (jota isä ei olisi halunnut alunperinkään) ja pitää edelleen poikansa puolia.
Jopas jotakin. Asetelma muuttuu ja tuo kiinnostavia näkökulmia sisaruussuhteista, sisarkateudesta ja perhedynamiikasta - olen huomannut, että riippumatta ikäjärjestyksestä, kaikki lapset kokevat aina olleensa jotenkin sisariaan huonommassa asemassa (nuoremmat, koska olivat väistämättä nuorempia ja huonompia, vanhemmat, koska pienempiä väistämättä lellittiin).
Nyt siis päädyttiin kokonaan uuteen hyvä lapsi/paha lapsi -akseliin, enkä ole varma mitä siitä pidän. Tavallaan kyllä: aihe on taas yksi kiinnostava tabu lisää ja Shriver virittää sen äärimmilleen, mutta päähenkilö-äidin kiinnostavuus väheni samalla: nyt hän on vain yksi normaali (?) äiti, joka pitää yhdestä lapsesta enemmän kuin toisesta, mutta kykenee äitiyteen silti.
Ihmettelinkin, miten Shriver pystyy pitämään jännitystä yllä koko mammuttikirjan ajan, mutta näemmä näin. Hän aikoo siis kerralla tyhjentää koko pajatson yhteen kirjaan - jännityksellä odotan, jääkö länsimaisesta perhekuviosta mitään uutta sanottavaa kenellekään tämän jälkeen. Katsotaan.
Kommentit
Tämä menee jo politikoinnin puolelle, mutta kun tv:ssä kovasti spekuloidaan sitä, mitä on yhteisöllisyys ja mitä koulu voi sille tehdä niin mulla on (yllättäen) yksi vastaus eli se, mitä yhteisöllisyys EI ole: luokaton koulu. Olen käynyt. Vastustan.
Olin luokattomassa koelukiossa ja kannan vastuuni siitä, että se systeemi otettiin koko Suomeen: a) miksi sitä testattiin motivoituneiden oppilaiden hikarilukiossa ylipäänsä b) itseltäni katosi ainakin täysin luokkayhteisö lukiossa, vaikken sitä silloin tajunnut. Ystäviä oli silti, mutta jälkikäteen ajatellen ei pysyviä ystäviä eikä esim. luokkabileitä, vaan vaihtuvien kurssien vaihtuvia kavereita, joiden kanssa hengattiin silloin, kun samalle kurssille satuttiin osumaan - ja joista en ole aktiivisesti tekemisissä enää juuri kenenkään kanssa. Repikää siitä.
Ja kyllä: lähes jokainen massiivisen luokattoman luokan oppilas kirjoitti L:n paperit (prosentti oli älyttömän korkea, mikä johtui enemmän sisäänpääsykeskiarvosta ja sitä kautta hikaritasosta kuin luokattomuudesta), mutta ei siellä kyllä erityisen hauskaa ollut. Siellä opiskeltiin. Hauskaa pidettiin muualla. Onneksi oli parhaat ystävät muuta kautta koulun ulkopuolella - kaikilla ei ollut.
Tästä sitten varmaan on vedetty johtopäätös siitä, että kylläpä individualistisesta ja valinnan vapautta lisäävästä luokattomasta opetusmenetelmästä tuleekin huipputuloksia kun L:ien määrää mitataan! Kysyiköhän kukaan oppilailta?
Silloin pidin systeemiä hyvänä, SIIHEN kouluun, mutta en kyllä koko Suomeen todellakaan.
Uskomatonta, miten mulla nyt riitti tästäkin aiheesta näin paljon asiaa ja n. 15 vuotta myöhemmin. No tulipa lausuttua sananen yhteisöllisyydestä. ;)
Tuo samainen "hikarilukio" tuntuu jopa yltiöyhteisöllisyyteen tottuneelle steinerin kasvatille oikeasti mukavalta ja rennolta paikalta. Koulu on oikeasti KIVAA.
Tokihan siellä töitä tehdään, mutta ihan terveessä hengessä ja useimmiten ryhmissä. Opettajilla on selvästi kaikki keinot käytössä yhteisöllisyyden luomiseksi. Eikä oppilaat pistä hanttiin :)
Ja niistä luokkabileistä: pippaloiden suunnittelu alkoi jo ekalla kouluviikolla. Ilmoitustaululta laskeskelin bileiden määrää, ja se oli... riittävä.
Katsotaan kiroanko 15 vuoden päästä luokattoman alimpaan helvettiin.
Itse pitäisin lukiot luokattomina, mutta pienentäisin opiskelijoiden määrää. Vaihtoehto ei valitettavasti aina ole kuitenkaan mahdollista. Monissa kouluissa esimerkiksi lukion pakolliset äidinkielenkurssit käydään omissa "luokissa", eli saman ryhmän kanssa ollaan pakolliset kuusi kurssia. Jo tällaiset luovat tiettyä pysyvyyttä ja siten yhteisöllisyyttä.
Näistä jaksaisi kyllä jauhaa maailman tappiin :).