Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Summa summarum: Amerikkalaisen Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi 2012) oli kesän paras kirja. Pulitzer-indeksi ei pettänyt tälläkään kertaa. Haluaisin lukea häneltä lisää - suomentakaa nyt pian ne kolme muuta romaania!

Arvio: Kirjan rakenne on ihana. Jokainen luku on oma, itsenäinen tarinansa, mutta kaikki kietoutuvat silti jollain lailla toisiinsa kahden päähenkilön, levypomo Bennien ja hänen kleptomaani-assarinsa Sashan kautta. Samat tyypit seikkailevat välillä eri tarinoissa, mikä pitää lukijan hereillä. Ajassa pompitaan 1970-luvulta 2020-luvulle ja yleensä liikutaan musa- tai showbisneksessä ja maantieteellisesti mennään Afrikkaan asti.

Kirjan liepeissä rakennetta verrataan muodikkaasti Facebookiin, mutta se ei välttämättä tee kirjalle oikeutta. Itse puhuisin ennemmin verkostomaisuudesta. Pidän myös siitä, että lukujen tyyli vaihtelee, eikä koskaan tiedä, miten ja mistä seuraava tarina alkaa. Mukana on mm. yksi lehtijuttu ja power point -esitys.

Kuulostaa ehkä kikkailevalta, mutta asiansa osaavan kirjailijan luomana ei ole sitä - ainoastaan yllätyksellistä.

Kirjaa on vaikea verrata mihinkään muuhun lukemaani. Egan on vähemmän sliipattu kuin monet amerikkalaiset kollegansa, mistä annan heti pisteitä. Hän on vähemmän tosikko kuin Paul Auster ja nokkelampi kuin Siri Hustvedt. Kirjalliselta lahjakkuudelta voisin silti verrata häntä heihin.

Sanotaan vaikka näin: Italo Calvino meets Paul Auster?

Mielikuvituksen puutteestakaan Egania ei voi syyttää: yksi lempparitarinoistani kertoo karmeasta diktaattorista ja hänen pr-kampanjastaan, joka ei mene ihan putkeen, kun sekaisin oleva amerikkalainen filmitähtönen pestataan hänen tyttöystäväkseen. Eganin henkilöt ovat uskottavia ja eläviä, vaikka eivät ihan peruspertsoja olekaan.

Kirjan edetessä päähenkilöt Bennie ja Sasha ikääntyvät ja heidän elämänkulkunsa pidetään mukana loppuun asti - sen ansiosta romaani ei hajoa liikaa ja voidaan edelleen puhua romaanista eikä tarinakokoelmasta. Lopussa palataan vielä viittaamaan alkuun, mistä lukijalle syntyy palkitseva tunne ympyrän sulkeutumisesta kaiken polveilun jälkeen.

Egania täytyy oikein ihailla. Tällainen rakenne vaatii taitoa ja luovuutta. Arvostan. Lisäpisteitä annan siitä, että kaikki päiväuniajat oli lomalla uhrattava Eganille kunnes kirja oli luettu, mikä kuvastaa sen koukuttavuutta.

Egan lainaa teoksen alussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä - aika rohkea veto. Mutta tällä kertaa lainauksella on perusteluja: jos Proust kirjoittaisi nyt, hän olisi saattanut päätyä johonkin tällaiseen. Kadonnutta aikaa haetaan tässäkin, ja sen lisäksi vähän tulevaa.

Kenelle: Koukuttavaa, mutta laadukasta lukuromaania etsivälle. Jos pidät Jhumpa Lahirista tai Siri Hustvedtista, kokeile tätä. Jostain syystä mieleen tulee myös Kjell Westön varhaistuotanto (esim. Leijat Helsingin yllä), mutta sille en keksi mitään perusteluja.

Jälkimaku: Virkistynyt ja vähän haikea. Time flies..

Alkulause: "Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Starat: 4, mutta lähinnä siksi, etten tiedä onko Egan klassikkoainesta ennen kuin olen lukenut häneltä muuta.

Kotiäiti-indeksi (uusi mittari, joka kertoo siitä, kannattiko kirjaan uhrata arvokasta lukuaikaa ja veikö se ajatukset arjesta): Asteikolla 1-5 annan 5. Täydellinen kotiäitikirja: voi lukea luku kerrallaan, imaisee mukaansa väsyneenäkin ja viihdyttää olematta höttöä.